Wanhaan asialliseen aikaan juhannusta, valon ja keskikesän juhlaa, juhlittiin aina Jussin päivänä 24. kesäkuuta. Se oli symmetrisesti ja logistisesti oikein, sillä Jussin juhlasta on tasan puoli vuotta jouluaattoon.
Perinteisestä juhannuksen paikasta pidetään edelleen kiinni Norjassa, Virossa ja Latviassa. Se on myös oikein.
Suomessa on joka tapauksessa jo tasan 70 vuotta oltu ja eletty siihen malliin, että juhannusta juhlitaan 20. ja 26. kesäkuuta välisenä lauantaina. Periaatteessa ja käytännössä turhaa vekslaamista.
Ihmetellä täytyy. Muttei se mitään. Näillä päivämäärillä mennään keskikesää kohti, satoi tai paistoi.
Kun Suomen suvi alkaa olla suloisimmillaan, monen niemen, notkon ja saarelman kesäteatterikausi käynnistyy. Tavallisesti asioista perillä olevien lähteiden mukaan teattereiden ulkoilmaesitykset kehittyivät leirinuotioiden ympärillä kerrotuista tarinoista.
Valkeakosken ja Aamulehden oma poika Matti Pitko taisi joskus lohkaista, ettei hyvää tarinaa kannata pilata kaikilla tosiasioilla.
Kirjailija Simo Hämäläisen romaaniin perustuva elokuva “Kun Hunttalan Matti Suomen osti” sai ensi-iltansa 40 vuotta sitten. Paljon mahdollista, että kuvitteelliseen Hukansalmen kuntaan sijoittuva, aavistuksen verran kyyninen komedia on sittemmin pyörinyt jossain kesäteatterissakin. Ellei ole, niin kannattaa ottaa vakaaseen harkintaan.
Todellisuus on tarua ihmeellisempää. Huimia liikeideoita pursuavat ja heleää aamunkoittoa lupailevat “hunttalanmatit” eivät näet ole mihinkään kadonneet 40 vuodessa. Taitaa olla pikemmin niin, että lööperi menee läpi entistä helpommin.
Kustaa Vilkunan kirjaaman kansanperinteen mukaan 18. kesäkuuta on aikoina entisinä ollut merkittävimpiä juhlapäiviä Suomessa. Pyhän Henrikin luut siirrettiin kyseisenä päivänä 1200-luvun loppupuolella juhlallisesti Nousiaisten kirkosta Turun tuomiokirkkoon. Päivästä tuli suuri Henrikin kirkkojuhla ja sopiva markkina-aika. Mikäs sen mukavampaa.
Seuraava tapaus sattui tarkasta taloudenpidosta tunnetulla Laihialla jonkin verran Henrikiä myöhemmin: Laihialla oli vähän varakkaamman talon isäntä kuollut. Ennen kuolemaansa hän oli toivonut, että saattoväelle tarjottaisiin hautajaisissa ruuaksi perunakeittoa. No, yksi vieraista nousi ylös ja oli lähdössä santsaamaan, jolloin leski tuli hänen taaksensa, laittoi käden olkapäälle ja sanoi:
–Jos et nyt kuitenkaa viittis, ku on tätä surua jo muutonkii…
Jorma Kaarto
toimittaja evp.
jtkaarto@gmail.com