Kysymys seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista on entistä aiheellisempi arvokonservatiivisten regiimien noustessa ympäri maailmaa ja tasa-arvon ottaessa takapakkia monella yhteiskunnan saralla. Kahvipöytäkeskusteluissa ja laajemminkin vallitsevissa mielikuvissa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt nähdään usein vieraana ja kaupunkilaisena ilmiönä, joka ei maaseudulle ulotu. Pride-liputuksille naljaillaan Facebook-palstoilla ja “yhtäkkiä” lisääntynyttä näkyvää sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta ihmetellään. Todellisuudessa maalla on aina asunut sateenkaarevia ihmisiä, joiden elämää ovat varjostaneet puhumattomuus, häpeäleima ja väkivalta.
Elin Pöytyällä koko nuoruuteni ja oman kasvutarinani ohella seurasin vierestä, miten moni muu lapsi ja nuori kamppaili oman identiteettinsä ja yhteisön mielipiteiden ristitulessa. Omalta tuntuvaa sukupuoli-ilmaisua ja kutsumanimeä peiteltiin vanhemmilta ja lähisuvulta. Vanhemmille esiteltiin “läheisiä ystäviä”, joiden kanssa hengattiin pitkiä iltoja ja öitä leikkipuistoissa ja parkkipaikkojen reunoilla. Koulussa kiusattiin normeista poikkeavia lapsia, ja kiusaamistapauksia seuranneissa vanhempainpalavereissa oli helppo huomata pienen lapsen harjoittaman vihan ja väkivallan alkuperäinen roolimalli. Sateenkaareva nuoruus kylässä on puolikkaiden totuuksien kertomista, hiljaisia katseita ja valtavan tunnekirjon lukitsemista vankasti sisälle.
Moni sateenkaareva ihminen ei haaveile suurkaupunkiin muutosta vaan haluaisi jäädä omien läheistensä kanssa tuttuun kotikylään asumaan. Julkisessa keskustelussa maaseutuun yhdistetään harmillisen usein taantumuksellisuus ja perinteiset arvot. Historiallisesti muutto suurkaupunkiin on ollut henkireikä, jonka myötä normeista poikkeava ihminen on voinut ensimmäistä kertaa elämässään ilmaista itseään vapaasti ja tulla rakastetuksi. Suvaitsevaisuuden yleistyessä maalle jäämisestä ja palaamisesta on tullut aidosti mahdollista, mutta edelleen yleinen tietämättömyys ja kielteiset asenteet eivät tee siitä helppoa vaihtoehtoa valittavaksi.
Kuitenkin ennen kaikkea maaseudulla olen kokenut itseni aidosti arvostetuksi ja rakastetuksi osaksi yhteisöä. Tämä voimakas yhteisöllisyys yhdistettynä tiiviiseen arjen kanssakäymiseen antaa maaseutualueille loistavat eväät ottaa avosylin vastaan kaikenlaisia ihmisiä osaksi omaa yhteisöä. Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asema maaseudulla on parantunut merkittävästi viime vuosikymmenten aikana, toivoisin että yhä useampi ihminen uskaltaisi puolustaa meitä ääneen kahvipöydissä, netissä ja kunnanvaltuuston saleissa.
Entisen kotikuntani slogan on “Tilaa olla vapaa”. Hartaasti toivon, että sitä myös annettaisiin jokaiselle.
”Nimetön”