Kesä toi tullessaan väliaikaisen muuton Helsinkiin töiden perässä, vaikka toivon mukaan syksyllä arki palaakin lähemmäs maaseudun rauhaa. Toisin sanoen minuun törmää kolmen kuukauden ajan todennäköisemmin täällä kolumnipalstalla kuin kylän raitilla, mutta eiköhän tähänkin totu.
En kuitenkaan edes yritä väittää, etteikö sulateltavaa olisi riittänyt: yhtäkkiä Pasilan asema, Esplanadi ja Eira eivät olekaan Monopolin ruutuja vaan ihan oikeita paikkoja, ja lapsuudesta tuttu legendaarinen Linnanmäki on melkein takapihalla. Työmatkan varrelle osuvat eduskuntatalo, tuomiokirkko ja rautatieasema eivät yhtäkkiä olekaan turistinähtävyyksiä niin kuin aina ennen vaan kiinteä osa uuden kotini katukuvaa, johon kukaan ei tunnu kiinnittävän sen enempää huomiota.
Ensimmäisenä työpäivänä piti vielä varmistaa ystävältäni, kuuluuko ratikalle heilauttaa kättä pysähtymisen merkiksi, ja minkä värisissä busseissa lippua ei pidä erikseen näyttää. Harjoitus kuitenkin tuntuu tekevän mestarin myös Helsingin joukkoliikenteen suhteen, ja suurimman osan ajasta minua ei uskoakseni voisi jokapäiväisestä ihmismassasta erottaa turistiksi kauppakasseineni. Reittiohjeetkin pyrin huolellisesti vilkaisemaan mahdollisimman huomaamatta.
Muutama päivä sitten havahduin kuitenkin pohtimaan oman ajatusmaailmaani hullunkurisuutta katsellessani rannalla kuvaavaa ihmismassaa. Olisin itsekin halunnut kuvan, mutta enhän minä nyt voinut. Kaikkihan pitäisivät minua ihan turistina. Kotona aloin kuitenkin pohtia, miksi se sitten olisi niin paha asia. En ole helsinkiläinen eikä minusta kolmessa kuukaudessa helsinkiläistä leivota. En edes tahtoisi muuttaa tänne pysyvästi, ja kyllähän kesäinen Helsinki vanhoine rakennuksineen on näkemisen arvoinen. Miksi siis on niin vaikeaa myöntää, että olen täällä turisti ihan siinä missä muutkin?
En usko olevani ainoa, joka tunnistaa itsessään tämän “turisti-identiteetin” salailun ja halun sulautua joukkoon. Loppujen lopuksi en kuitenkaan itsekään oikein tiedä, miksi näin on. Rakastan matkustamista ja eri paikkoihin tutustumista, joten miksei siihen voisi heittäytyä täysillä? Olen nimittäin melko varma, että turistin silmin maailma näyttää melkoisesti ihmeellisemmältä kuin työmatkalaisen silmin. Ehkä sitä siis voisikin ensi kerralla vain ryhdistäytyä ja pysähtyä Katajanokkaan muiden turistien jatkoksi kuvaamaan purjeveneitä, jos siltä tuntuu? Tai vähintäänkin istahtaa hetkeksi puiston penkille muiden kiitäessä ohi?
toimituksen avustaja
Jasmin Lehtilä
toimitus@avl.fi