Päivi Harttusen ja hänen miehensä Antti Hyppäsen hypättyä Koskipirtin talonmiehen rooleihin alkoi syntyä myös ajatus kahvilan pitämisestä laajennetuilla aukioloajoilla.
–Muutimme tähän pihapiiriin ja sovimme kiinteistön huoltotöistä. Ihastuimme paikkaan. Innostuin kesäkahvilan pitämisestä pirtissä, Harttunen kertoo. Harttunen ja Hyppänen toimivat myös pihamaan museon rahastajina ja valvojina.
–Olemme auki tiistaina, keskiviikkona, perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina aina puolelta päiviltä iltakuuteen. Tiistaisin pidämme kahvilaa auki seitsemään asti, sillä Aurassa on tiistai-iltaisin iltatori. Sieltähän voi kurvata tänne kahville, Harttunen mainostaa.
Kahvilatoiminnan myötä Harttunen on innostunut visioimaan lisää.
–Täällä on ollut jo pari lauluiltaa. Niitä tulee varmaan lisää. Olen myös miettinyt valokuvauskurssia ja mieheni suunnitteli riistailtaa. Äitienpäivälounas oli niin suosittu, että uskallan heittäytyä visioihin. Kaikkea en vielä edes paljasta, Harttunen naurahtaa.
Koskipirtin pysähtyneisyys ja kaipuu menneisyyteen viehättää Harttusta.
Aika pysähtyy
–Täällä aika pysähtyy vallan kummallisesti. Ihmiset tulevat istumaan 1700–luvun pöytään ja automaattisesti alkavat muistella omaa lapsuuttaan tai kokemuksia hirsirakennuksista. Sisälle taloon ei juuri kuulu tien äänet. Aika pysähtyy. Tässä ollaan entisajan tunnelman pysäyttäminä, Harttunen luonnehtii.
Ajatusta tukevat Tampereelta Turkuun matkalla olleet Tuula ja Jyrki Matinaho , jotka bongasivat Koskipirtin pienellä nettisurffailulla.
–Tästä tulee mieleen mummolani, jossa vietin lapsuuden kesiä. Kahvi lämmittää kehoa ja paikka sielua. Aivan ihastuttava paikka. Aion kyllä suositella tätä tutuille, Tuula Matinaho hehkuttaa.
1860-luvulla rakennetun Koskipirtin kahvilahetki häiriintyy hieman yllättävästä äänestä. Perähuoneesta kuuluu pientä kolinaa ja rapinaa. Kyseessä ei ole kutsumaton jyrsijävieras, vaan Koskipirtin säätiön kesäksi palkkaama kokoelmatutkija Ari Kiiskinen .
–Viime vuonna täällä aloitettiin irtaimiston museokartoitusprojekti, jatkan sitä tässä parhaillaan. Jokainen esine käydään läpi ja tehdään siitä arvio, kuvataan ja laitetaan lopulta Museoviraston Finna-järjestelmään, josta ne sitten löytää kuka vaan. Tässä joutuu joskus tekemään aika paljon salapoliisityötä, sillä jokaisen esineen kohdalla tulokset eivät ole vaikka vuosiluvun osalta ihan selkeitä tarinoista puhumattakaan, Kiiskinen paljastaa.
Tuomas Honkasalo