En ymmärrä, mutta yritän. Tai tarkalleen ottaen yritän ymmärtää omaa suhtautumistani.
Kun tarpeeksi monta kertaa sain itseni kiinni ajatuksesta, että näillä tyypeillä täytyy olla jokin ruuvi löysällä, aloin pohtia syitä omaan reaktiooni. Miksi aikuisten keppihevosharrastus kuulostaa jollain tavalla pöljemmältä kuin vaikkapa ralliautoilu?
Alkukesästä uutisoitiin keppihevosten Suomen mestaruuskisoista ja löysin taas itseni kulmakarvoja kohottelemasta. Kisathan eivät ole pelkästään junnukilpailut, vaan niihin osallistuu myös aikuisia. En vain pääse yli enkä ympäri ajatuksesta, että keppihevostelu on lasten leikkiä.
Pakenevatko täysi-ikäiset harrastajat aikuisuutta leikkiin? Siinä ei sinällään ole mitään paheksuttavaa varsinkaan näinä aikoina, kun itse kullekin tekisi hyvää joskus vähän leikkiä ja hassutella. Mutta näille harrastajille keppihevostelu ei ole leikkiä, vaan he ovat vakavissaan.
MIKSI aikuisten keppihevostelua ei voisi pitää vakavasti otettavana harrastuksena kuten vaikkapa jo sitä mainittua ralliautoilua? Jyväskylän suurajot, nykyiseltä fiinimmältä nimeltään Secto Rally Finland, ajetaan kuunvaihteessa, eikä kukaan mieti, että onpa lapsellista touhua. Sen sijaan sännätään pussikaljalle pöpelikköön katsomaan, kun joku sankari ajaa lujaa. Ja sehän on aikuismaista.
Kenties keppihevostelun vakavastiotettavuus kärsii kilpavälineestä, joka on lelu, vaikka sen miten yrittäisi muuksi mieltää. Auto sen sijaan ei ole lelu, vaikka liikenteessä näkee jatkuvasti kuskeja, jotka eivät kasva vastuullisiksi aikuisiksi luultavasti milloinkaan.
Mutta miksi kompastua kilpavälineeseen? Keppihevosharrastajat ovat taatusti paremmassa kunnossa, notkeampia ja ketterämpiä kuin moni muu. Esteitä ylittäessä myös mielikuvitus lentää, joten voisihan keppihevostelua ajatella jonkinlaisena liikunnan ja teatterin yhdistelmänäkin. Silti en välty näkemästä harrastusta koomisena. Koomisuuden sijasta voisi kuitenkin yrittää nähdä, että tässä harrastuksessa ei kiusata eläimiä, tuhota luontoa tai vahingoiteta ketään muuta.
VAIKKA edelleenkään ei ymmärtäisi, loppujen lopuksi sillä ei pitäisi olla mitään merkitystä, mitä joku toksinen luuska miettii. Enemmän merkitystä olisi sillä, että jokainen välillä pysähtyisi pöyhimään omaa ajatteluaan. Uusia ajatuksia ja näkökulmia ei kannata pelätä, sillä ne ovat kuin raikas tuulenhenkäys. Kenties minäkin ensi kerralla keppihevosteluun törmätessäni kohautan kulmien sijasta olkapäitä.
toimittaja (opintovapaalla)
Marika Timonen
maika.timonen@gmail.com