PÖYTYÄ. Saaristomeren rehevöitymistä käsittelevää tutkimusta seuraava ja aiheeseen liittyviä artikkeleja keräävä Paimionjoki-yhdistyksen varapuheenjohtaja Matti Tilkanen on kiinnittänyt huomiota, kuinka Oripäähän mahdollisesti tulevan biokaasulaitoksen kiitellään vähentävän meren ravinnekuormitusta.
Pöytyällä asuvan Tilkasen mukaan kiitos on paikallaan, mutta tarkennuskin on tarpeen.
Vaikka biokaasulaitokset voivat jäsentää ravinteiden kiertoa entistä tehokkaammin, ei nykyinenkään järjestelmä ole vailla logiikkaa. Jo nyt kananlantaa jalostetaan lannoitteeksi Oripäässä, josta sitä viedään tarpeen vaatiessa kauaskin.
Lannoitevalmistus sekä jakelu eivät kuitenkaan näy Oripäätä koskevissa kuormituslaskelmissa, jotka perustuvat eläinmääriin ja arvioituihin fosforiylijäämiin.
Mielenkiintoisena biokaasulaitokseen liittyvänä mahdollisuutena Tilkanen pitää jokivarsien suojavyöhykkeiden hyödyntämistä. Suojavyöhykkeiden kasvillisuus voisi toimia sekä tehokkaana ravinteiden sitojana että raaka-aineena biokaasutuotannossa. Jos suojavyöhykkeiden kasveilla olisi taloudellista arvoa, moni viljelijä perustaisi niitä mielellään. Nykyään tilanne on päinvastainen – kasvimassa on korjattava pois, sille ei aina löydy käyttöä, eikä sitä sovi kipata metsäänkään.
Lanta ei valu vesistöihin
Mitä lantaan tulee, Matti Tilkasen mielestä olisi paikallaan oikaista valumiin liittyvä yleinen harhaluulo.
Hän muistuttaa, ettei lanta valu sellaisenaan vesistöihin. Sen sijaan lannan ja muiden lannoitteiden ravinteet sitoutuvat maahiukkasiin – jopa niin tehokkaasti, että viljelykasvit saavat niistä käyttöönsä vain murto-osan. Enemmistö käytettävästä fosforista on peräisin maaperästä, ei viimeisimmästä lannoituksesta.
Tästä päästään ilmastonmuutoksen vaikutuksiin ja tekijään, josta harvemmin puhutaan eli vesisateisiin. Paimionjoki kuljettaa Saaristomereen vuosittain keskimäärin 70 tonnia fosforia, mutta vuosittainen vaihteluväli on hurja. Vuonna 2008 luku oli 150 tonnia, kun taas 2003 se jäi 13 tonniin.
Itsekin maata viljellyt Tilkanen ei usko, että peltojen lannoituksessa olisi järin suuria vaihteluja.
Sen sijaan selitys löytyy säätiloista: runsaat syyssateet ja ilmastonmuutoksen myötä yleistyneet talviajan tulvat huuhtovat savea pelloilta, ja niiden mukana kulkeutuu fosforia maa-ainekseen sitoutuneena. Viime talvena Paimionjoen huippulukema kirjattiin marraskuun 26. päivänä, jolloin joen fosforikuormitus oli yli 16 tonnia yhdessä vuorokaudessa.
Tarvitaan pitkäjänteistä työtä
Suurin osa peltojen fosforista periytyy ajalta, jolloin lannoitettiin ennemmin varmuuden vuoksi kuin tarkkuuden periaatteella. 1950–80-lukujen ohjeistusten mukaisesti pelloille saatettiin levittää fosforia jopa viisinkertainen määrä nykyisiin suosituksiin verrattuna.
– Silloiset tutkijatkaan eivät osanneet ennakoida, minkälainen ympäristöhaitta ylilanoituksesta aiheutuu vesistöille. Käyttämättä jäänyttä fosforia voi nyt olla paikoin jopa tuhat kiloa hehtaarilla ja viljasadossa sitä poistuu ainoastaan 3–4 kiloa jokaista viljatonnia kohden, Tilkanen selventää.
Vaikka nykyviljelijät noudattavat ympäristötukiehtoja ja fosforilannoitus on vähentynyt dramaattisesti, kestää pitkään ennen kuin vanhat varannot poistuvat korjattavan sadon mukana.
Asiaa monimutkaistaa se, että lannoituksen vähentämisen myötä fosforimäärät ovat pienentyneet kaikkia seitsemää fosforiluokkaa edustavissa pelloissa. Lähtötasoltaan heikoissa luokissa se ei kuitenkaan ole toivottavaa, sillä fosforitason palauttaminen tyydyttäväksi vaatii roiman lannoituksen.
Nopeaa keinoa asioiden korjaamiseksi ei ole. Suojavyöhykkeet, kipsikäsittely, kasvipeitteisyys ja maan kasvukunnosta huolehtiminen ovat viljelijöiden keskeisimmät keinot parantaa Saaristomeren tilaa.
Aurajoki oli pitkään viemäri
Rehevöitymisen kannalta merkittävin fosforipankki ei lepää pelloilla vaan Saaristomeren pohjassa, jossa se ruokkii vaikeasti pysäytettävää oravanpyörää. Pohjassa happi vähenee, fosforia vapautuu ja kasvustot lisääntyvät. Matti Tilkasen mielestä peliä ei ole menetetty ja oravanpyörää on jarrutettava kaikin tavoin.
Ohjenuoranaan hänellä on, että yhtään nykyistä enempää ulkoisen kuormituksen fosforia ei Saaristomereen kaivata.
Maatalouden vaikutuksia tarkasteltaessa on hyvä muistaa, kuinka meren pohjalla oleva ravinnepankki on aikojen mittaan muotoutunut pelloilta huuhtoutuneen fosforin lisäksi kaupungistumisen vaikutuksista ja jätevesikuormituksesta.
Asutuskeskusten ja teollisuuden jätevesiä on puhdistettu tehokkaasti vasta muutamia vuosikymmeniä. Aiemmin turkulaistenkin likavedet päätyivät sellaisenaan Aurajokeen, joka muistutti pahimmillaan avoviemäriä. Tilkanen kehottaa pohtimaan, minkälaisen fosforikuormituksen joki aiheutti vielä 1970-luvulla. Vasta silloin koko Turun kaupungin jätevedet ohjattiin puhdistamoon.
Vaikka tekniikka on kehittynyt huimasti, vielä nykyisetkin ratkaisut kuormittavat vesistöjä. Kakolan puhdistamon fosforinpuhdistustehoksi ilmoitetaan 99 prosenttia ja sieltä mereen päätyväksi vuosittaiseksi fosforikuormitukseksi kerrotaan siltikin 3–4 tonnia.
Käymälävesien fosfori on lähes kaikki liukoista ja sellaisenaan leville käyttökelpoista ravintoa. Jokien kokonaisfosforista suurin osa on sitoutunut maa-ainekseen, josta se vapautuu vasta ajan myötä. Siihen on taas suuri merkitys merenpohjan happitilanteella.
Lopuksi Tilkanen toteaa, että myös laivaliikenteellä on synkkä historiansa meren ravinnekuormittajana. Suomeen säännöllisesti liikennöivät Itämeren risteily- ja matkustaja-alukset ovat pumpanneet jätevetensä satamakäyntien yhteydessä maihin jo melko pitkään, mutta rahtialuksille tuli vastaava määräys vasta heinäkuun alussa.
