Olinhan siellä minäkin. Siis Ultra Bran konsertissa Helsingin olympiastadionilla hiljattain. Konsertista on riittänyt parran pärinää muun muassa siksi, ettei bändi käytä autotunea eli korjausjärjestelmää, jolla edesmenneen Matti Nykäsenkin olisi saanut kuulostamaan laulajalta. Itse asiassa Ultra Bra ei tarvitse sähköäkään juuri muuhun kuin äänen vahvistamiseen. Bändissä on tosin basisti ja kitaristi, jotka käyttävät soittimiensa sähköisiä versioita, mutta nekin voisi helposti korvata akustisilla. Puhaltimet, jousisoittimet, flyygeli ja muut soivat sinällään ilman sähköä.
Konsertti oli komea, mutta ennen muuta se oli nostalgia-pläjäys. Bändin aktiiviaika sijoittui vuosiin 1994-2001 eli niihin aikoihin kun olin kolmissakymmenissä, hiljattain yliopistosta valmistunut maisterin ketale. Taisi olla juuri vuosituhannen vaihteessa, kun bändi esiintyi Turussa Down by the Laituri -festareilla. Hormonihuuruiseen nuoreen mieheen teki vaikutuksen erikoisesti toinen naissolisti Terhi Kokkonen, joka oli puoleensavetävä sekoitus omasta viehätysvoimastaan tietoista kohtalokasta naista ja herkkää runoilijaa.
Kokkonen ja muut bändin laulajat ovat ihan kelpo vedossa vieläkin, sanokoot somepalstojen ilkeät raivoajat ja autotunen ystävät mitä tahansa.
Sukupolvikokemus Ultra Bra varmasti on. Omassa somekuplassani on paljon keski-ikäisiä ja keskiluokkaisia, korkeakoulun käyneitä ihmisiä. Päivitysten perusteella iso osa kuplastani oli samalla keikalla kuin minäkin.
Stadionkeikkaan sekoittui aimo annos Kolmatta linjaa takaisin -tyyppistä melankoliaa. Melankoliaa syvensi se, että vuosituhannen vaihde oli toivon aikaa. Taloudessa meni hyvin eikä sotakaan ollut yhtä lähellä kuin nykyään. Suurvaltojen johtajillakin tuntui olevan joku järki päässä.
Hyvä taide kuitenkin kestää aikaa. Anni Sinnemäen joskus oivaltavat ja joskus ärsyttävät sanoitukset toimivat edelleen. Ainakin jos lukuun ei oleta sitä, että olutta ei enää myydä pitkäkaulaisissa puolen litran pulloissa. Tuulivoimaakin löytyy jo ihan kiitettävästi, mutta epäilemättä huonosta suhteesta eroava kiertää edelleen vesilammikot.
Ultra Bran viehätys lienee siinä, ettei siitä oikein ota selvää. Soundissa on aimo annos 1970–luvun laululiikkeen soundia, mutta sanoituksia ei voi sanoa vasemmistolaisiksi, vihreiksi kylläkin. Nimestäkään ei oikein ota selvää onko kyse rintaliiveistä vai erittäin hyvästä. Kaiken perustana on jotain ajatonta: hienot melodiat, suuri ja tanakka, tarkasti soittava bändi.
Mutta koska jostain pitää aina valittaa, todettakoon, että heppa täydessä ravissa ei ole kaikkein raa’inta voimaa. Heppa täydessä laukassa sen sijaan on. Eikä hevoselle pidä antaa sokeria, vaikka se sitä miten haluaisi sitä ahmia.
päätoimittaja
Asko Virtanen
asko.virtanen@avl.fi