Hapertunut keltainen pahvivihkonen 14 vuoden takaa kertoo, että olen rokottautunut keltakuumetta vastaan. Kyseinen kansainvälinen rokotustodistus tuli hankittua, kun sitä matkatoimiston mukaan vaadittiin Länsi-Afrikkaan menijöiltä.
Banjulin lentokentällä minä ja muut suomalaisturistit kuljimme kiltisti passit ja rokotustodistukset käsissämme. Muut asiakirjat tuntuivat virkailijoita kiinnostavan kovasti, mutta rokotustodistusta ei kaivannut kukaan, vaikka sitä yritimme joka välissä tuputtaa. Hetken päästä matkaopas pahoitteli matkatoimiston tekemää virhettä: rokotustodistus vaadittiin vain Afrikan epidemia-alueilta maahan saapuvilta, ei Euroopasta tulevilta.
Suomalaiset taisivat olla hyvin paljon seesteisempää kansaa vielä 14 vuotta sitten; varsinaisia zen-mestareita tai melkoisia lampaita – miten sen nyt kukakin haluaa nähdä. Banjulin lentokentälle ei nimittäin saatu hirvittäviä hepuleita, ei haukuttu matkatoimistoa pystyyn eikä edes päivitetty someen kitkeriä vuodatuksia.
Tilanne oli tismalleen päinvastainen kuin tässä nykyrähinässä: meillä oli rokotepassi, jota kukaan ei kaivannut. Nyt kaivataan sitä, mitä kaikille ei ole.
Muistan joskus vuosikausia sitten kohdanneeni hupaisan punkkarin. Räyhäkkäännäköinen anarkisti oli askarrellut ja laminoinut lompakkoonsa omintakeisen kortin ja esitteli sitä tyytyväisesti myhäillen. Siinä luki ”universaali lupapassi kaikkeen”.
Siinäpä varsinainen edelläkävijä. Tuntuu nimittäin siltä, että nykyisin on yhä enenevässä määrin ihmisiä, jotka kuvittelevat omistavansa tällaisen asiakirjan.
Mikä mahtaakaan tehdä tästä koronapassista niin erinomaisen, että se kiihdyttää ihmiset raivon partaalle? Meiltähän kysellään tämän tästä kaikenmoisia asiakirjoja ja kortteja. Kun lentokentällä rajavartija kysyy passia tai kun poliisi kysyy ajokorttia, kuka rähjääkään hänelle päin näköä ”sinä senkin sääntö-Suomen sönköttäjä”, varsinkin jos haluaa jatkaa matkaansa. Tuskin kukaan.
Enkä muista kuulleeni puhinaa kaupan kassajonossa, kun kassa kysyy, onko Plussa-korttia. Siihen vastataan joo tai ei tai sitten harmitellaan, että unohtui kotiin. Mutta ei kai kukaan pauhaa kassalle, että se on minun yksityisasiani, eikä kuulu kenellekään?
Nyt lukuisat joulukonsertit ja -myyjäiset ovat koronapassin takana. Monelle koronapassittomalle lävähtää ikävänä yllätyksenä se, ettei heillä olekaan ikiaikainen oikeus mennä ostamaan taatelikakkua Marttilan seurakuntatalon joulumyyjäisistä.
Koronapassittomien joulumieli on koetuksella, mutta tässä koronatilanteessa lienee kuitenkin parempi pari taatelikakutonta kuin ei joulumyyjäisiä ollenkaan.
tuottaja
Sirpa Virtanen
sirpa.virtanen@avl.fi