Kun kuukausi sitten onnistuin murtamaan nilkkani, sain tuta sen, minkä kanssa liikuntarajoitteiset lähimmäisemme elävät harva se päivä. Samalla arvostus apuvälineiden kanssa eläviä ihmisiä kohtaan on kasvanut huimasti.
Ensimmäinen ajatus lääkärissä istuessani oli se, ettei yksi kipsattu jalka sen kummemmin arkea haittaa. Vaan toisin kävi, kun tajusin, ettei kipeälle kintulle saa laittaa yhtään painoa.
Keski-ikäisen, kohtuullisessa kunnossa olevan ihmisen tasapaino katosi oitis ja ilman kahden kainalosauvan tai seinän tukea edessä oli mahalento. Kovasti kasvusuunnassa oleva vatsanpoikanen nimittäin takasi sen, ettei taaksepäin kaatumisesta ollut suurtakaan pelkoa.
Kun pystyssä pysyminen jotenkuten hetkellisesti hoitui, oli edessä auton kyytiin sujahtaminen. Sepä ei ollutkaan niin helppoa yksijalkaisena. Oli kekkuloitava takaperin, takamus edellä pelkääjän paikalle.
Kotona haasteena olivat rappuset. Pelotti hypellä yhdellä jalalla ylöspäin – temppu, joka olisi nuorempana onnistunut varmaan aivan leikiten. Myös alaspäin kulkeminen tuntui aluksi kuin Alppien jyrkänteellä seisomiselta.
Sairauspäivien edetessä kehitin mitä oudoimpia tapoja tämän oman Mount Everestini voittamiseen: tyylilajeina olivat muun muassa konttaus, pyllyliuku, puolittainen karhunkävely ja erilaiset hypähtelyt.
Suihkussa käyntiä avitti se, ettei aviopuolisoni ole edes 20 yhteisen vuoden jälkeen oppinut hyödyntämään kestokasseja kauppareissuilla. Sen sijaan olemme ajoittain hukkua kaupan muovipusseihin. Nyt se oli pelastukseni, kun sain huoletta teippailla jesarilla pussin toisensa perään kipsini suojaksi.
Liikkuminen kahdella kepillä osoittautui kotioloissa jo parissa päivässä hermoja raastavan haastavaksi – mitään esineitä ei voinut kantaa edes huoneesta toiseen, kun molempien käsien oli pysyttävä jatkuvasti kiinni kepeissä.
Iso helpotus löytyi lopulta apuvälinelainaamosta. Sain kotiin kapean ja kevyen pyörätuolin, jolla rullatessa huoneesta toiseen maailma avautui aivan uudella tavalla.
Kun olo parin viikon jälkeen koheni sen verran, että halusin päästä kauppaan, vedin jalkaani ”koturnin” (korkea pohjakenkä, jota käytettiin erityisesti antiikin teatterissa), tarranauhoilla kipsin suojaksi kiinnitettävän kengän – ja pääsimme matkaan.
Kaupan invapaikan edessä oli kuitenkin korkea kivireunus, jonka vuoksi liikuntaesteiset joutuvat kiertämään pidemmän lenkin asvalttia pitkin kaupan ovelle päästäkseen. Varsinainen invapysäköinti siis.
Jalkaa potiessani ehdin myös etsiä meille nettisivustoilta useita uusia, potentiaalisia yhden tason esteettömiä kotivaihtoehtoja!
toimittaja
Susanne Hiltunen
susanne.hiltunen@avl.fi