Englanti on miellyttävä maa vieraille, sillä ihmiset ovat todella kohteliaita. Elton Johnin laulu ”sorry seems to be the hardest word” ei todellakaan pidä paikkaansa. Ihmiset pyytelevät anteeksi pienimmästäkin ehkä aiheuttamastaan epämukavuudesta ja antautuvat helposti pikku juttutuokioon ventovieraidenkin kanssa. Tunnelma on siis aikalailla lämpimämpi kuin Suomessa marraskuun räntäsateella. Missäpä ei olisi.
Kaikki ennakkoluulot eivät kuitenkaan pidä paikkaansa. Esimerkiksi se, ettei Englannista saisi hyvää ruokaa. Söimme viikon matkalla neljä kertaa italialaisissa ravintoloissa ja ruoka oli todella erinomaista. Sen sijaan hotellin aamiaisesta, joka oli nimensä mukaisesti perinteinen brittiläinen, pidättäydyn kohteliaasti sanomasta sen enempää. Samaan kategoriaan kuului perinteinen fish and chips -annos, joka oli tietysti pakko testata, mutta kerta riitti. Ajatus siitä, että kaikki mahdollinen leivitetään ja loput uitetaan rasvassa, on tämän kokin mielestä kovin kummallinen.
Eastbourneen meidät vei siellä pelattu tennisturnee, missä myös Suomen nelinpelin tähti Harri Heliövaara pelasi parinsa Henry Pattenin kanssa. Syy punaiseen nenääni on siis kolmen päivän istuminen aurinkoisessa tenniskatsomossa. Hieno peli, kiva jos osaisi itsekin pelata. Syy tenniksen hienouteen löytyy sen säännöistä. Jännitys säilyy loppuun saakka. Pelaaja voi hävitä matsin, vaikka olisi vain yhden pisteen päässä voitosta.
Pieni pyrähdys ulkomailla on siinäkin mielessä hyvä, että siinä saa selville, mikä Suomessa on parasta. Heti kotiin lennettyäni suuntasin pakastimelle, missä on aina lempiruisleipääni. Jääköön merkki kertomatta, mutta sen voin kertoa, että juuri on pöytyäläinen. Kun laittaa jäisen ruisleipäviipaleen minuutiksi mikroon, saa käsiinsä sellaisen herkun, jota ei ole saatavissa edes parhaassa italialaisessa ravintolassa.
päätoimittaja
Asko Virtanen
asko.virtanen@avl.fi