Minulla oli myös tapana katsella leffoja putkeen aamuneljään. Elokuvien tuottama tunneryöppy oli samalla tavalla tavoiteltava asia kuin yöllinen festariseikkailu tai baari-illan kutkuttava leikki vastakkaisen sukupuolen vielä kirittäessä erinomaisiin sirkustemppuihin. Olisi varmasti karmea elää tätä digiajan nuoruutta, jossa videotaltioinnit todistaisivat illan nousukiitojen tunnelmat ”nauhalle” ja myöhemmin sitä katsoessa mielikuvat saattaisivat muuttua siitä ”hauskuudesta” tai ”erinomaisuudesta”.
Kirjoitan tätä kolumnia aamuviideltä. Jo täysillä paistava aurinko nostattaa maasta höyrykiehkuroita ja valo siivilöityy koivun oksien läpi hieman epätasaisesti maahan muodostaen monimutkaisia varjokuvioita, joita voisi tulkita loputtomiin. Taas uusi aamu, uusi mahdollisuus tehdä mitä vaan, sillä päivä ei ole mennyt nukkuessa illan arpia pois. Olen rakastunut aamuihin.
Monen tutkimuksen mukaan ihmisten tulisi mennä nukkumaan yhdeksän ja kymmenen välissä illalla, jopa aiemmin. Tässä välissä on aikaikkuna, joka on hormonaalisen kehoterveyden ja syvän unen kannalta paras mahdollinen. Ihmisen ruumiinlämpökin alkaa illalla hieman laskea, kun keho pyrkii siivittämään kantajaansa kohti unimaailmaa.
Täytyisi lopettaa sen vastustaminen, kuunnella kehoaan ja toimia sen mukaisesti. Aamuihmisyyttä ei erityisemmin tueta. Palvelut aukeavat vasta myöhemmin aamulla ja ovat pitkään iltaan asti auki. Työpäivätkin alkavat monella vasta aika myöhään suhteessa siihen, jos on herännyt jo viideltä. Toisaalta aamuissa on aikaa vaikka kirjoittaa tai lukea. Tänään tuijottelin ensin pihamaalle mustarastaiden kinastelua ja sitten kirjoitin tämän. Kello on nyt kuusi. Tässähän ehtii aika monta asiaa tehdä ja miettiä ennen kuin Suomi herää.
toimituksen avustaja
Tuomas Honkasalo
tuoveli@gmail.com