Olen seurannut politiikkaa niin kauan kuin olen osannut lukea eli 1970–luvun puolivälistä alkaen. Nykyisin alalla on kiintotähtiä valitettavan vähän. Yksi lähtee korkkarit kopisten jetset-maailmaan, toinen viestintätoimistoon painavan palkkapussin perässä.
Silti löytyy vielä konkareita, jotka nauttivat arvostusta puoluekentän kaikilla laidoilla. Siksi kai järkytyinkin, kun kuulin, että vuodesta 1979 kokoomuksen kansanedustajana toiminut Ben Zyskowicz on saanut aivoinfarktin. Kohta sain järkyttyä uudestaan, kun eduskunnassa tapahtui kansanedustajan itsemurha, vaikka en ollut kyseisestä edustajasta aikaisemmin edes kuullut.
Todettakoon, etten ole kokoomuslainen enkä oikein minkäänlainen. Monenlaista puoluetta on tullut vuosien varrella äänestyttyä. Politiikassa on kuitenkin persoonia, jotka herättävät arvostusta puoluekannasta riippumatta. Vasemmistoliiton nyt jo edesmennyt Claes Andersson oli humanistina, ihmisystävänä ja taiteilijana sellainen. Puoluekentän toista laitaa kulkeva Zyskowicz on vähän samantyyppinen hahmo. Elämää laajasti nähnyt ja ymmärtävä ihminen, jota on helppo arvostaa, koska hän arvostaa muita.
Zyskowicz on myös esimerkki siitä, miten vähän aikaa Euroopan historian mustasta hetkestä eli holokaustista on aikaa. Jos Zyskowiczin isä ei olisi selvinnyt keskitysleiriltä, ei Beniäkään olisi. Zyskowiczin kyvystä nähdä asiat kiihkottomasti niiden oikeassa valossa kertoo toisaalta hänen toteamuksensa siitä, että Israelin valtion politiikkaakin pitää voida arvostella.
Zyskowicz on aatteen mies. Pesunkestävä porvari. Hän on kertonut lähteneensä politiikkaankin vastustaakseen sosialismia ja Suomen nöyristelyä Neuvostoliittoon päin. Oman porvarillisen elämänkatsomuksensa hän on aina tuonut ylpeästi esille.
Zyskowicz tuntuu sanovan: ”Minä ajattelen näin. Kerro minulle miten sinä ajattelet niin katsotaan, voimmeko oppia toisiltamme jotakin”. Toisella tapaa ajattelevan arvostaminen ja kuunteleminen on nykyisin valitettavan harvinaista. Varsinkin perussuomalaiset, vihreät ja vasemmistoliitto tuntuvat saavan suurimman osan energiastaan toisella tapaa ajattelevien haukkumisesta, ei niinkään omien ajatusten esiintuomisesta ilman vastakkainasettelun hakemista.
Zyskowicz ei ole pyrkinyt ministeriksi, vaikka sen mahdollistamiseksi säädettiin aikoinaan oikein lakikin. Päätöksen taustalla on miehen oman kertoman mukaan sitkeä migreeni, mutta varmasti myös aito arvostus eduskunnan työtä kohtaan. Edustuksellinen demokratia perustuu nimenomaan parlamentin työhön. Olisi hienoa, jos Suomenkin eduskunnassa istuisi enemmän Zyskowiczin tapaisia ihmisiä. Parane Ben siis pian, sinua tarvitaan.
päätoimittaja
Asko Virtanen
asko.virtanen@avl.fi