25 vuotta. Onko se paljon vai vähän? Ainakin se on enemmän kuin 9, mutta toisaalta vähemmän kuin 50.
Olemme puolisoni kanssa tahtoneet hopeisen ansiomerkin arvoisesti, toisin sanoen 25 vuotta. Tahdottu on siis läpi paperi- ja nahkahäät ja tarvottu ohi riskialttiin yhdeksännen vuosipäivän, jonka tienoille jonkin löytämäni tiedon mukaan avioliitot keskimäärin päättyvät, jos eroon ovat päättyäkseen. Ei ihme, jos juuri tuossa kohtaa karahtaa kiville, kun eipä ole vuosipäivän nimestäkään yksimielisyyttä. Wikipedian mukaan yhdeksättä hääpäivää kutsutaan kromi-, pellava-, pronssi-, savi- tai pajuhäiksi.
SUOMALAISET ovat keskimääräistä nihkeämpiä avioitumaan ja eurooppalaisista hanakimpia eroamaan. Kenties parisuhteessani on vallinnut tavanomaista voimakkaampi tahtotila. Yhdeksännen hääpäivän tienoilla ostimme mökkitontin ja jälkikäteen voisin myös todeta, että mökkisaunassa piilee avioliittomme salaisuus. Miehen mukaan välinpitämättömyydessä. Minun näkökulmastani tuo tarkoittanee sitä, etten ole antanut haitata, vaikka mies on ollut enemmän töittensä kuin minun kanssani naimisissa. Ja että hän on sujuvasti ollut välittämättä nooteista, joita on saanut kotona tekemättömistä töistä.
Välinpitämättömyydestä saattaa myös kertoa, että jossain silkin ja pitsin aikoihin kumpikin unohti koko hääpäivän. Tosin tuskinpa sitä hopeahääpäivään olisi välinpitämättömyydellä tultu, saati tahdottaisiin jatkaa toinen mokoma kultahääpäivää kohti.
VAKAVASTI ottaen avioliitto on nimenomaan tahdon asiana. Täytyy tahtoa silloinkin, kun toinen ottaa päähän. Siinä auttaa, kun muistaa, mitä hyvää toisessa on. Kaikki avioliitot eivät tokikaan ole vaalimisen arvoisia, mutta omalla kohdallani on kai ollut tuuriakin matkassa, kun alttarille viereen sattui ihminen, josta on kannattanut pitää kiinni huonoinakin hetkinä.
En ole parisuhdeasiantuntija, joten en rupea ketään neuvomaan. Uskoisin kuitenkin, että melko pitkälle pääsee, kun jakaa samankaltaiset arvot ja huumorintajua riittää. Silläkin lienee merkitystä, että kummallakin on omat juttunsa ja kaverinsa mutta myös yhteiset.
Meidän yhteinen juttumme on viime aikoina ollut sanapelit. Turha nauraa, että olisi ikääntyvän pariskunnan höpsötys. Sanapeleistä on tullut maailmanlaajuinen ilmiö, joka houkuttelee kaikenikäisiä. Hiljakkoin 8-vuotias kummipoikamme hämmästytti minua keksimällä yhteen sanapeliin sanan naiseus. Jo tämän perusteella uskallan ennustaa, että joku onnekas saa hänestä aikanaan hyvän puolison.
toimittaja
Marika Timonen
marika.timonen@avl.fi