Kävin taannoin poistattamassa epäilyttävän luomen. Kotvasen kuluttua patologin lausunto aiheutti pienimuotoisen järkytyksen. Ei, luomessa ei ollut syöpää eikä mitään muutakaan moiseen viittaavaa, mutta luomesta kirjoitettu kuvailu oli melkoinen: ”normaalia vanhuusiän syylämäistä kasvua”. – Siis mitä? Olenko jo vanhus?
Patologin veretseisauttava lausunto tuli mieleeni, kun vaihdoin vastikään autoa. Se on sukulaissektorin nuoriso-osaston mukaan kuulemma mummumallia ja sen väri muistuttaa vanuvaarin kalsareita – mikä se sitten ikinä onkaan. Mutta sillä nyt kuitenkin ajellaan – toivottavasti ei kuitenkaan hautaan saakka.
Laskeskelin, että uusi kulkupelini on järjestyksessään kahdeksas omistamani auto. Jotkut niistä ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen ja toisista taas ei meinaa muistaa muuta kuin mallin ja värin, jos niitäkään. Unohduksiin jääneet kulkuneuvot ovat olleet niitä perusvarmoja toyotia, joissa ei ole ollut koskaan mitään vikaa – pelkkää tasaista hurinaa määräaikaishuollosta toiseen. Varmuus on toki kuskin kannalta erittäin mukavaa, mutta tylsyys ei sen sijaan jää mieleen.
Mieleen ovat syöpyneet ne autot, joissa on ollut pähkähulluja vikoja tai joista dinosaurus on kolaritilanteessa puraissut palasen. Kuinka lämmöllä muistelenkaan sitä takavuosien Ladaa, jonka tuulilasin pyyhkijät lakkasivat toimimasta aina kostealla säällä – eli juuri silloin kun niitä olisi tarvinnut. Piti pysähdellä vesisateessa vähän väliä bussipysäkeille, avata konepelti ja koputella sulakerasiaa, jotta pyyhkijät taas heräisivät hetkeksi henkiin. Lämmöllä muisteleminen sopii muutenkin Ladaan: kaikenlaisia vikoja idän ihmeeseen toki ilmaantui, mutta kylmä sen kyydissä ei ollut koskaan – ei edes paukkupakkasella.
Ikimuistoinen on myös muinainen Toyota Starlet, joka oli syntynyt onnellisten tähtien alla: sen pakoputki muun muassa putosi pohjoisen reissulla sopivasti juuri Iin Toyota-huollon kohdalla 10 minuuttia ennen korjaamon sulkemisaikaa.
Nyt kun vanhuusikä on koittanut, on toki kovin kätevää ajella monipuolisesti automatisoidulla ja automaattivaihteisella autolla, tosin vasen jalka yrittää vielä toisinaan turhaan hamuta kytkintä samalla kun oikea käsi haparoi kuvitteellisen vaihdekepin suuntaan. Autoni kulutusta ja ajokilometrejä voin seurata näppärästi puhelimeen lataamastani sovelluksesta. Ja jos auto on hukassa, sovellus kertoo karttakuvan kera autoni tämän hetkisen tarkan sijainnin. Työkaverikin ehti jo kehumaan, että sehän on hyvä ominaisuus, varsinkin jos dementia iskee.
tuottaja
Sirpa Virtanen
sirpa.virtanen@avl.fi