PÖYTYÄ/Kyrö. Romanien kansallispäivää on vietetty ympäri maailman vuodesta 1990 alkaen 8. huhtikuuta. Suomessa almanakassa päivä on ollut vuodesta 2014 alkaen. Elisenvaaran yhtenäiskoulussa koulunkäynninohjaajana työskentelevä Maarit Schwartz toteaa kansallispäivän olevan niin tuore asia, ettei sen ympärille vielä ole muodostunut perinteitä.
–Minun sukupolveni on vasta ottamassa päivän itselle. Itsekin haluaisin aloittaa jonkin päivään liittyvän perinteen, Schwarz sanoo ja innostuu kertomaan sisarustensa kanssa vaalimista itsenäisyyspäiväperinteistä.
–Katsomme yhdessä linnanjuhlat, arvostelemme puvut ja syömme hyvin, hän kertoo ja toteaa olevansa ylpeä suomalaisuudestaan.
Romaneita on ollut Suomessa yli 500 vuotta ja Suomen kansalaisia he ovat olleet maan itsenäistymisestä alkaen. Schwartzille romanien kansallispäivän kalenteriin otto on eräänlainen todistus siitä, että romanitkin kuuluvat suomalaiseen yhteiskuntaan. Vielä 1980–1990-lukujen taitteessa Pulttipois-sketsien aikaan tämä ei ollut selvää edes romaneille itselleen. Schwartz toteaa vasta maahanmuuttajista nousseiden keskusteluiden myötä romanien tulleen tietoisiksi ihmisoikeuksistaan.
–Emme enää alistu ennakkoluuloihin vaan osaamme vaatia meillekin kuuluvia oikeuksia.
Epätietoisuutta edelleen
Schwartzin sukupolven aikana valtaväestön suhtautuminen romaneihin on muuttunut aiempaa myönteisemmäksi, mutta paljon romaneihin liittyvää epätietoisuutta on edelleen olemassa. Tämän Schwartzkin on havainnut omassa työssään.
–Sormiosoittelua ei enää ole, mutta esimerkiksi lapset eivät ymmärrä, että me olemme suomalaisia.
Schwartz on koulujen kulttuuripäivinä vastaillut kysymyksiin romanikulttuurista.
–Lukiolainen kysyi, olenko kauan asunut Suomessa ja olenko kotoisin Romaniasta. Joku pieni puolestaan kysyi, miten osaan puhua noin hyvin suomea.
Romaneilla ei ole omaa maata, vaan heitä elää joka puolella maailmaa. Nykytiedon mukaan romanien kaukaiset alkujuuret ovat arabimaissa. Romaneilla on myös oma kielensä, joka Schwartzin mukaan alkaa olla aika lailla kadonnut. Hän on sitä jonkin verran isovanhemmiltaan oppinut ja yrittänyt omille lapsilleenkin opettaa.
Romanikulttuurissa on omia tapasääntöjä ja perinteitä, mutta esimerkiksi joulua vietetään kuten muutkin suomalaiset kristityt. Schwartzille romanikulttuurin tärkeimpiä perinteitä on perheen yhtenäisyys. Perheellä ei tarkoiteta vain isää, äitiä ja lapsia, vaan myös isovanhempia ja sisaruksia.
Pukukaan ei ole muuttumaton
Ulospäin näkyvimpiä perinteitä on romaninaisten pukeutuminen. Schwartzin sukupolvelle perinteiseen pukuun pukeutuminen oli vielä itsestään selvä asia, jota tytöt itsekin odottivat.
–Pukuun pukeutuminen oli aikuistumisen merkki, ja puvun puettuaan oli vapaampi tekemään asioita.
Schwartz pukeutui romaninaisen pukuun 19-vuotiaana ajettuaan ensin ajokortin.
–Ehkä minun ei vielä silloin olisi hametta tarvinnut laittaa, mutta sitä ei mummoni olisi hyväksynyt, jos en olisi laittanut ollenkaan.
Vielä 1900-luvun alussa romaninaiset pukeutuivat lähes samoin kuin muu väestö. 1920-luvulla asu alkoi kehittyä nykyisenlaiseksi ja alunperin koristeena toiminut sametti vakiintui hameen materiaaliksi.
Muissa maissa romaninaiset eivät pukeudu yhtä näyttävästi kuin Suomessa. Asuja ei myöskään ole kaupoista saatavilla. Schwartzkin on opetellut itse ompelemaan puseronsa eli röijynsä. Hameen ompeleminen on niin suuritöinen ja tilaa vaativa urakka, että siinä useimmat romaninaiset turvautuvat ompelijan apuun.
Nykyisin puvun merkitys aikuistumisriittinä ei enää ole niin suuri. Sekin hyväksytään, etteivät kaikki pue pukua.
–Enää ei ole tärkeintä laittaa se romanihame aikuisuuden kynnyksellä, vaan enemmän nuoria patistetaan kouluttautumaan, Schwartz toteaa.
Tärkeintä läsnäolo
Schwartzilla peruskoulu oli vähällä jäädä suorittamatta. Hän kärsi oppimisvaikeuksista, joiden selättämiseen ei opettajalta saanut tukea. Schwartz ei kuitenkaan koe, että ongelma olisi ollut opettajan asenteessa romaneja kohtaan vaan opettajan kärsimättömyydessä ohjata hitaammin edistyviä oppilaita. Kiusaamistakaan Schwartz ei joutunut taustansa vuoksi kempeleläisessä pikkukoulussa kokemaan. Silti hänelle jäi koulusta ikävä tunne nolatuksi tulemisesta, minkä vuoksi hän oli arka jatko-opintoihin.
Peruskoulun jälkeen Schwartz työskenteli koulujen keittiöissä kunnes jäi kotiäidiksi. Ystävän houkuttelemana hän lopulta lähti kristilliseen opistoon kouluttautumaan koulunkäynninohjaajaksi, vaikka epäilikin omia kykyjään.
–Harjoittelussa huomasin, että pärjään ja etten ihan tyhmä olekaan, hän kertoo.
Harjoittelussa Schwarzt huomasi tykkäävänsä työskennellä lasten kanssa. Elisenvaarassa hänellä on ollut tilaisuus työskennellä myös nuorten kanssa.
–Tykkään keskustella heidän kanssaan ja kuunnella nuorten mielipiteitä, Schwartz sanoo ja toteaa aikuisten hyväksynnän olevan nuorille tärkeää.
Omassa työssään Schwartz pitääkin tärkeimpänä asiana olla läsnä. Jatkossa hän haluaisi opiskella lisää perhetyöstä.