Turun arkkihiippakunnan vastavalittu piispa Mari Leppänen on Suomen kolmas naispiispa.
Häntä ennen tähän kirkolliseen johtotehtävään on valittu vain Irja Askola ja Kaisamari Hintikka. Askola oli Suomen ensimmäinen naispuolinen piispa. Hän toimi Helsingin hiippakunnan piispana 2010–2017. Hintikka taas aloitti Espoon hiippakunnan piispana helmikuussa 2019.
Hiippakunnan dekaanina toiminut Leppänen kokee olevansa edelleen tienraivaaja kirkossa, jossa valtaosa työntekijöistä on naisia, mutta jonka johtotehtävissä enemmistö on miehiä.
– Meillä on ollut 900 vuotta piispoja tässä arkkihiippakunnassa ja olen ensimmäinen nainen tässä työssä. Sellainen kirkko, jossa toinen sukupuoli loistaa poissaolollaan, on aika vajaa, sanoo Leppänen ja haluaa tähän muutoksen.
Leppänen ei koe kiusalliseksi, että hänen yhteydessään naisen rooli kirkossa on jälleen tapetilla, vaikka toki toivoo, että vielä tulisi aika, jolloin näin ei enää olisi. Hän puhuu mielellään naisten eri rooleista kirkossa, eikä näe estettä sille, että Suomessa voisi joskus olla nainen arkkipiispana.
– Ruotsin arkkipiispa on nainen, miksei meilläkin. Näen, että se jossain kohtaa väistämättä tapahtuu ja tilanne tällä tavalla ”normalisoituu”.
UUSI PIISPA sanoo suoraan myös, mitä ajattelee samaa sukupuolta olevien kirkollisesta vihkimisestä. Leppänen toivoo, että kaikki parit voitaisiin vihkiä kirkossa, kun he sitä pyytävät.
Syksyn vaalityön aikana Leppänen huomasi, että valmius vihkiasian ratkaisemiseen on lisääntynyt kirkossa.
– En kannata sitä, että jos joku pappi meidän hiippakuntamme alueella vihkii, niin häntä rangaistaan siitä. Tärkeää on, että tilanteeseen löytyy kirkossa yhteinen ratkaisu.
– Ei ole vastuullista, että tilanteita ratkotaan yksittäisten parien ja pappien kohdalla. Tällä hetkellä tilanne on epäselvä. Se ei ole kohtuullista myöskään kirkon työntekijöitä kohtaan.
Siihen, missä määrin arkkihiippakunnan alueella jo nyt vihitään samaa sukupuolta olevia pareja, Leppänen ei osaa sanoa.
– Se on ongelmallista, jos eri hiippakunnissa käytännöt eriytyvät, toisissa vihkiminen sallitaan papeille ja toisissa siitä rangaistaan. Täytyy löytyä yhteiset pelisäännöt ja käytännöt. Ja olennaista on muistaa, että kyse ei kuitenkaan ole papeista, vaan seurakuntalaisista ja siitä kohdellaanko heitä yhdenvertaisina.
Samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen on ollut esillä kirkon ylimmässä päättävässä elimessä, kirkolliskokouksessa. Elokuun piispainkokouksessa piispat eivät löytäneet yksimielisyyttä, voiko homopareja vihkiä kirkossa.
ARKKIHIIPPAKUNNAN uusi piispa haluaa ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun.
– Yhteiskunnallinen keskustelu ja siihen mukaan lähteminen kun kysytään, on hirveän tärkeää. Sitä kautta voi avata uusia ovia ja vahvistaa mielikuvaa siitä, että kirkko on rauhan ja sovinnon yhteisö.
Leppäsen mielestä kuva kirkosta on helposti vastakkainasettelun ja paremmin tietämisen mielikuva. Se ei hänen mielestään vastaa kirkon todellista elämää ja toimintaa.
– Kirkko voisi olla paikallisissa yhteisöissä ja myös valtakunnallisesti sovinnon rakentaja, muutoksen keskellä rauhan ja levollisen viestin tuoja.
– Kirkko on ollut Suomessa koulutuksen, tasa-arvon ja kulttuurin rakentaja. Onko kirkko sitä nyt? Olemmeko me jääneet yhteiskunnallisesta kehityksestä jälkeen?
Leppänen korostaa, että ei ole itsetarkoitus, että piispa näkyy ja kuuluu, vaan tärkeintä on asia.
– Suurin osa suomalaisista rakentaa kirkkosuhteensa median kautta. Piispan yksi keskeinen tehtävä on tuoda yhteiskunnalliseen keskusteluun, kuten arvokeskusteluun, kirkon ääni. Kirkon keskeinen sanoma ja tehtävä on, että seurataan Jeesuksen esimerkkiä ja ollaan heikomman puolella.
LEPPÄNEN puhuu vahvasti myös yhteistyön puolesta. Kirkon merkitystä luodaan yhteistyöllä esimerkiksi kuntien ja järjestöjen kanssa.
– Piispan tulee toimia tämän alueen verkostoissa ja tehdä kirkon työ näkyväksi. Kertoa, mitä diakoniatyö on ja miten se hengittää yhteiskuntaan, jotta seurakunnat voivat olla luotettava yhteistyökumppaneita.
Samaa voidaan toteuttaa seurakunnissa.
– Me olemme yksi toimija muiden joukossa. Se edellyttää vuorovaikutustaitoja.
MARI Leppänen oli ensimmäiseltä ammatilta kulttuurintutkija. Pappisvihkimyksensä jälkeen hän toimi aluksi seurakuntapappina, mutta sen jälkeen useissa kirkon hallinnollisissa tehtävissä. Papiksi hänet vihittiin vuonna 2012.
– Oma pappisvihkimysprosessi oli aika vaikea. Koin, että hallinnolliset tehtävät antoivat tilaa sen käsittelemiselle.
Leppänen on kasvanut vanhoillislestadiolaisessa perheessä.
– En ole ehkä kasvanut perinteisessä lestadiolaisessa perheessä, sillä olen kotoisin Helsingistä. Lestadiolaisuus on valtakulttuuria vain Pohjanmaalla. Esimerkiksi kaverini eivät tulleet herätysliikkeen piiristä, ja molemmat vanhempani olivat uskonnon tutkijoita.
– Lestadiolaisuus oli minulle turvallinen ja rikas kasvualusta. Oma suhde lestadiolaisuuteen kriisiytyi oikeastaan vasta pappisvihkimyksen aikana. Jokainen meistä toivoo, että voisi olla hyväksytty ja rakastettu omassa elämänpiirissään. Oli vaikea kokemus tulla suljetuksi ulkopuolelle. Hengellinen hylkääminen vaikuttaa ihmisessä syvälle.
– Samalla haluan sanoa, että lestadiolainen herätysliike on edelleen osa identiteettiäni. Siellä on paljon ihmisiä, jotka ovat tukeneet ja rohkaisseet.
LEPPÄSEN hengellinen koti on nykyisin oma kotiseurakunta ja yhteisö Littoisten pienen kirkon ympärillä.
– Tämä on minulle rakas yhteisö. Minulle on tärkeää, että voin sunnuntai-iltaisin luikahtaa tänne ja istahtaa penkkiin ja osallistua ja tehdä. Se luo horisontin koko tulevaan viikkoon.
Tämän lisäksi Leppänen toimii Hiljaisuuden ystävät -nimisessä ekumeenisessa yhdistyksessä.
– Se on 30 vuoden ajan tehnyt töitä, että hiljaisuudesta nouseva hengellisyys voisi vahvistua. Yhdistys on tuonut retriitit Suomeen ja puhuu luontohengellisyyden ja pyhiinvaelluksen puolesta.
Leppäsen mukaan yhdistyksessä suostutaan siihen, että kaikkein ei ole vastauksia.
– Siellä on syvää viisautta, joka tuntuu kodikkaalta. Sillä on paljon annettavaa tähän aikaan, jossa on loputtomasti virikkeitä.
Leppänen on yhdistyksen hallituksen puheenjohtaja.
KYSYMYS JA VASTAUS
Mitä mieltä olet seurakuntaliitoksista?
– Seurakunnissa paineet ovat monin paikoin samat kuin kunnissa: moni muuttaa kasvukeskuksiin, lapsia ei synny ja väki ikääntyy. Seurakuntaliitoksia on tehty viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana hiippakunnassa paljon. Kirkko ei ole vain hallinnollinen yksikkö, vaan olennaista on se mitä tapahtuu ihmisten lähellä.
– Haluan tehdä töitä sen eteen, että kirkon työ toteutuu kaikkialla hiippakunnassa. Onko kirkon työlle hyväksi, jos seurakunnista tulee liian isot ja työ keskittyy vain suuriin kaupunkeihin? Tärkeää on arvioida myös sitä, tarvitseeko työn toteutua aina itsenäisessä seurakunnassa? Ei välttämättä.
Mitä tehdä valtavalle kiinteistömassalle, kun raha ei enää riitä niiden ylläpitoon?
– Kaikkia kiinteistöjä ei ole enää mahdollista ylläpitää, eikä kirkolla ole enää niin paljon henkilökuntaa kuin ennen. Kirkot ovat arvokkaimpia rakennuksiamme. Mikäli kirkkorakennus ja sen sijainti on otollinen, yksi mahdollisuus on tehdä kirkoista monikäyttöisiä. Miksei rippikoulua tai musiikkileikkikoulua voisi järjestää kirkossa? Se olisi paluuta vanhaan. Se tarkoittaisi, että kirkkoihin pitää tehdä pieniä muutoksia, esimerkiksi vessoja ja keittiöitä.
Miten seurakunta voi auttaa korona-aikana?
– Seurakunnat auttavat diakoniatyön kautta laajasti: taloudellisen ja toiminnallisen avustuksen kautta. Mutta myös kuuntelemalla.
– Olen saanut viestiä diakoniatyöstä, että joulun alus on jonkinlainen taitekohta koronaepidemiassa. Moni ei meinaa jaksaa. Aika pitkäänhän tässä on jo selvitty ja uskon, että jotenkin kaikesta selviydytään yhdessä.
– Seurakunnat ovat tehneet uudenlaista yhteistyötä muiden paikallisten järjestöjen kanssa. Monessa paikassa on soitettu läpi kaikki 70–80-vuotiaat.
– Moni vanhempi ihminen kysyy, onko minun elämälläni mitään merkitystä, jos elän yksin ja erillään muista. Hyvä elämä syntyy vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Läsnä on myös pelko, että pitää kuolla yksin. Tärkeää on, että pidetään huolta toinen toisistamme.
Miten vietät joulua?
– Kahden papin perheessä jouluun valmistautuminen on vähäistä, kun työtehtävät pitävät kiireisenä joulun alla. Perheemme joulu alkaa perinteisesti kuusenhakuretkellä. Sinne lähdetään lämmin glögijuoma mukana, kun koulu on lapsilla ohi. Yleensä vietämme joulua läheisten kanssa, tosin tämän vuoden suunnitelmat ovat vielä auki koronaepidemian takia.