Toimittajien puoluekanta herättää monesti arvailuja. Lähestyvien vaalien kunniaksi pelaan avoimin kortein ja teen paljastuksen. Viiden eri vaalikoneen perusteella minulle sopivimpia ehdokkaita löytyy vihreistä, demareista, kokoomuksesta ja vasemmistoliitosta, mutta kolmen kärkeen mahtuu myös perussuomalaisia, keskustalaisia ja kristillisdemokraatteja. Yhtäkään vaalikoneiden ehdottamista ehdokkaista en aio äänestää. Se, jonka numeron vaalilippuun raapustan, on muilla tavoin osoittanut olevansa ääneni arvoinen.
Luottoni vaalikoneiden tarjoamiin ehdokkaisiin ei ole kovin kummoinen, koska vaalikoneiden kysymyksistä harva tarjoaa vastauksia minua askarruttaviin asioihin. Kaikella kunnioituksella vaalikoneiden kysymyksiä laatineita kohtaan, kysymyksissä ja kysymysten asettelussa on mielestäni parannettavaa. Osa kysymyksistä on kunnallisen päätöksenteon tai kotikuntani kannalta jopa jokseenkin epäoleellisia.
Vaalikoneiden kysymyksiä vaivaava joko tai -vastakkainasettelu on myös häiritsevää. Pitää valita, haluaako kurjistaa lasten vai vanhusten oloja, edistää ilmastoasioita maalla asumisen kustannuksella vai suosia autoilijoita, nostaako veroja vai leikatako palveluista ja niin edelleen. Onko tosiaan niin, että on kumarrettava yhdelle ja pyllistettävä toiselle?
Totta kai ymmärrän, etteivät kuntien rahat riitä kaikkeen. Mutta kaipaisin kuntapolitiikkaan nykyistä enemmän uusien ratkaisumallien hakua. Hyvänä esimerkkinä tästä vaikkapa Marttilan kunta, joka laittoi tuulimyllyt jauhamaan kunnalle verotuloja. Toivoisin myös, ettei joitain asioita otettaisi kiveen hakattuina ja vastaanpanemattomina kehityskulkuina kuten maaseudun väestökatoa tai syntyvyyden laskua. Kiistatta maaltamuutto on jatkunut jo pitkään, mutta vaikkapa Sallan kunnan korona-aikainen väestönkasvu on osoitus siitä, että tilanne voi muuttua.
Kaikkinensa luottamustoimiin mieliville pitäisi mielestäni järjestää vaalien sijasta pääsykokeet, joissa mitattaisiin muun muassa innovointi- ja yhteistyökykyä, talousymmärrystä sekä elämänkatsomuksen laaja-alaisuutta ja sydämen avaruutta. Päättäjille olisi myös syytä järjestää perinpohjainen perehdys asioihin, joista päättävät. Toisaalta voisi olla hyvä, jos ihan jokainen vuorollaan joutuisi päättäjän pallille. Silloin tulisi myös se ymmärrys, ettei päätösten tekeminen aina ole helppoa eikä herkkua. Joka tapauksessa parasta olisi, jos kunnissa voitaisiin vähiten huonojen päätösten sijasta tehdä mahdollisimman hyviä päätöksiä.
toimittaja
Marika Timonen
marika.timonen@avl.fi