Jouduin miettimään ulko- ja turvallisuuspoliittisia linjanvetojani, kun 10-vuotias siskontyttö yllätti tiukalla kysymyksellään. Tyttö halusi tietää, mikä on tädin Nato-kanta. Pitääkö liittyä vai ei. Vastaukseksi lapsiparka sai sekavan jaarituksen, jossa toistuivat sanat ”toisaalta, mutta toisaalta, mutta toisaalta”. Putosin itsekin oman Nato-vatkaukseni kelkasta, kunnes tyttö toisti selkeästi artikuloiden: ”Siis pitääkö liittyä vai ei”. Kun oikein kovasti pinnistin, sain puserrettua vastaukseksi ”en osaa sanoa”.
Säikähdin vähän vastaustani, sillä olenhan selvästi lähentynyt Natoa. Vielä kolme viikkoa sitten olisin vastannut ”ei kai nyt sentään” ilman ylimääräisiä jaarituksia. Olenko nyt siis Natoon päin kallellaan? Ajatukseni huojuvat epämääräisesti: ”ehkä joo, ehkä ei”. Tätä se vähittäinen irtautuminen Kekkosen ajasta teettää.
Aiheuttiko Venäjän hyökkäys Ukrainaan jonkinmoisen valaistumisen? Onko tässä tullut elettyä muiden miljoonien suomalaisten tavoin suloisesti suomettuneena kaikki nämä vuodet vai ollaanko Suomessa oltu ihan harhaisia Venäjän suhteen, kuten Viron entinen presidentti Toomas Hendrik Ilves Helsingin Sanomissa piikitteli.
Tuskinpa kuitenkaan aivan kaikki järki ja totuus asustaa Natossa. Tiettävästi Sveitsissäkin on älyllistä elämää.
Viime viikkoina on tullut seurattua tarkkaan mediasta Ukrainan sotaa. Jossain vaiheessa mietin, onko suomalaisessa mediassa jo ylilyönnin makua, ja tein vertailevan kierroksen naapurimaiden lehdissä. Lopputulos oli päräyttävä: ei mitään eroa! Ihan yhtä paljon ja yhtä näyttävästi sotaa uutisoivat niin Aftonbladet, Expressen, Aftenposten, Postimees kuin Õhtuleht.
Mutta suomalaisessa ja ruotsalaisessa mediassa on nyt ihan oman arominsa: meitä yhdistää Nato-vatkaus. Suomalaiset lehdet siteeraavat nyt ruotsalaisia ja ruotsalaiset suomalaisia, ja asian ydin on tiivistettynä suurin piirtein sellainen, että Suomi liittyy Natoon, jos Ruotsi liittyy Natoon, ja Ruotsi puolestaan liittyy Natoon, jos Suomi päättää liittyä Natoon.
Jos tästä maailmantilanteesta ehdoin tahdoin jotain positiivista haluaa löytää, se lienee se, että Suomi ja Ruotsi tulevat ilmeisesti hyvän yhteistyön tuloksena keksimään ikiliikkujan.
Vaan ei parane hötkyillä. Suomalaiset poliitikot ovat pyytäneet vuorotellen pitämään pään kylmänä. Ja sehän onnistuu hyvin tässä hyytävässä viimassa. Vedän silti pipoa vähän syvemmälle, vaan en kuitenkaan silmille.
tuottaja
Sirpa Virtanen
sirpa.virtanen@avl.fi