Osa teistä muistanee 1990-luvun alusta turkulaisen humoristibändi Vilperin Perikunnan ja sen hittisinglen, Tervetuloa länteen Andrej. Laulu osui ja upposi pikkupojan mielenmaisemaan, etenkin kun noihin aikoihin Heikinsuon raitilla kulki rajan takaa tullut heppu – olisikohan ollut Inkeristä?
Eipä tuo laihahko kaveri paljon puhunut, vaikutti olevan aatoksissaan. Kerran hän kuului hämmästelevän, miksi kyläläiset polttivat niin paljon tupakkaa. Mielikuvissani hän asui jonkun halkovajan takana ja katseli haikeana itään.
Heikinsuolla ”Andrej” oli oppimassa maanviljelystaitoja. Kun hän sitten lähti kotikonnuilleen, mukaan lastattiin ainakin vanhoja kylvökoneita. Sellaisia värikkäitä pelejä, joiden renkaat olivat kuin hevoskärryistä.
Mahtaako joku teistä lukijoista tietää, missä tarinamme mies on ja vieläkö hän viljelee maata? Luulenpa hänen lähestyvän kohta eläkeikää.
Andrej on kaikessa mystisyydessään inspiroiva tapaus ja niin on myös Leo-Ladakauppias, jonka tapasin pietarilaisessa taksissa. Leo puhui suomea lempeällä äänellä ilman pienintäkään venäläistä korostusta, samalla kun autoradiossa soi surumielinen blues. Jokaisen matkan aluksi Leo tiedusteli, onko radio liian kovalla, vaikka sävel hädin tuskin kuului.
Kielitaitoaan mies oli kartuttanut hoitaessaan ystävyyskaupunkiasioita Turun suunnalla, oli kai nuorena rakastunutkin niiden parissa ja suunnitteli hetken asettuvansa Suomeen.
Neuvostoliiton romahdettua Leo kiersi Suomea ristiin rastiin ostaen löytämänsä nappisilmä-Ladat, renkaita ja varaosia. Hänen mukaansa länteen tuodut Ladat olivat parempia kuin kotimaahan jääneet.
Venäjällä Leo teki kelpo tilin myymällä Suomi-Ladoja. Sittemmin maailma muuttui, Venäjältä alkoi saada kaikkia mahdollisia autoja ja bisnes hyytyi. Ikääkin Leolla oli sen verran, ettei kannattanut keksiä uutta elinkeinoa. Taksia hän kertoi ajavansa, kun jaksoi.
Leo muisti huomauttaa, että vaikka Lada-bisnes toi rahaa, kaupasta ei saanut mitään ja jos tänä päivänä kaupasta jotain saisikin, ei ole rahaa. Leningradissa syntynyt Leo tunsi kotikaupunkinsa kadut, kujat ja niiden tapahtumat. Miehen kyydissä oli miellyttävä istua, kuunnella historiatarinoita ja katsella hänen perhepotrettejaan.
Leon pyytämät kyytihinnat olivat perin vaatimattomia – taisi olla ennemminkin ikämiehen harrastamista kuin tienaamista.
Jostain syystä edellä mainitut herrat ovat pyörineet viime päivinä päässäni. Ehkäpä siksi, että historian pyörä on pyörähtänyt uuteen asentoon ja raja on mennyt likimain kiinni. Historia on aaltoliikettä. Ennen pitkää brutaalius väistyy ja sielukkaat, seikkailunhaluiset herrasmiehet valloittavat taas mieliä.
toimittaja
Timo Koskensalo
timo.koskensalo@avl.fi