Lähtöjä

0

Talitiaiset olivat tehneet pesän puusta pudonneeseen, puukatoksen kylkeen puolihuolimattomasti nakattuun pönttöön. Huomasin pikkulintujen puuhat vasta pesinnän loppuvaiheessa kiivaasta lentoliikenteestä ja ”tsäkätyksestä”. Jäin tarkkailemaan tilannetta ja opin siinä samalla muun muassa, että talitinteistä lähteen muitakin ääniä kuin titityytä.

Ryhtyessäni vakoilemaan siivekkäitä mökkinaapureitamme emot kuljettivat ruokaa poikasilleen nonstoppina. Vaikutti olleen hyvät marketit lähistöllä, sillä kovin kauaa lintuset eivät ruuanhakureissuillaan viipyneet. Juhannusviikon maanantaina jokin lintujen käytöksessä muuttui. Etenkin toinen emoista tuntui jäävän pidemmäksi ajaksi pesän lähistölle toukka suussaan odottelemaan. Ja tsäkätyksen rinnalle alkoi tulla tityytä. Uskoisin arvaavani, mistä oli kyse: emot alkoivat pikkuhiljaa houkutella poikasia ulos pesästä.

Tiistaina houkuttelu alkoi tuottaa tulosta ja ensimmäinen poikanen uskaltautui kurkistamaan ulos pesäpöntön aukosta. Ensimmäiseksi se näki minut ja vasikan kokoisen kuolaavan koiran. Ei ihme, että päätti vielä pysytellä pesässään. Pistin kuitenkin poikasten lähtöaikeet merkille. Kunnon naapurikyttääjän tavoin asensin riistakameran valvomaan tilannetta siltä varalta, että lähtevät huomaamattani.

Niinhän siinä sitten kävikin, että lähtö jäi minulta näkemättä. Lintujen liikkeille hieman liian hidas riistakamera onnistui kuitenkin tallentamaan pari otosta, joiden perusteella tiedän lähtöhetkellä venytelleeni vielä sängynpohjalla heräämistä harkitsemassa. Juhannusaaton aattona, torstaiaamulla hieman ennen puoli yhdeksää pesä ja ympäristökin hiljeni.

KOTIMMEKIN on nyt tosissaan hiljenemässä, sillä armeijasta kotiutunut kuopus sai opiskelupaikan Raumalta ja kotoa jo lähtenyt esikoinenkin muutti juuri kauemmas. Minulta on kysytty, miten olen pärjännyt, kun lapset ovat lähteneet tai lähdössä omilleen. Oikein hyvin. Itse asiassa, kaikella rakkaudella, ajattelin vaihdattaa lukot heti, kun kuopuksenkin muuttokuormasta näkyvät perävalot.

Minua ei pelota, että lasten lähdettyä tuntisin itseni tarpeettomaksi, enkä ikävöi päivittäistä pyykinpesua ja ruuanlaittoa. Sen sijaan pähkäilen, kuinka paljon mansikoita tässä enää kannattaa pakastaa tai mustikoita poimia. No hyvä on, kyllä minä tulen ikävöimäänkin. Erityisesti niitä hassuja pieniä asioita, joita arjen tiimellyksessä on lasten kanssa sattunut. Ja lasten kanssa käytyjä hupsuja keskusteluja. Enkä minä niitä lukkojakaan vaihda, tietenkään.

toimittaja

Marika Timonen

marika.timonen@avl.fi