Morjestelun lyhyt oppimäärä

0

Häpeän tunne iskee maanantaiaamuisin Kyrön raitilla, kun vastaan on tullut ainakin viisi morjestavaa kuljettajaa ja vasta kuudennelle tajuan heiluttaa kättäni. Loppuviikkoa kohden morjestelu alkaa sujua, kunnes turkulaislähiössä vietetty viikonloppu painaa taidon taas unholaan.

Harmittelin tässä taannoin kehnoa tervehtimistaitoani tutulle ammattikuljettajalle, joka ymmärsi yskän ja kehotti opettelemaan kärsivällisesti. Hänen mukaansa autoa kuuluu ohjata Auranmaalla siten, että oikea käsi lepää ohjauspyörän ylimmällä kolmanneksella. Näin tervehtiminen onnistuu vaivattomasti sormia nostamalla, eikä kättä tarvitse irrottaa ratista.

Heti perään kaverini valisti, että hyvän tuttavan kohdalla pelkkä sormien heilautus ei riitä, vaan kättä pitää nostaa reilusti – vähän kuin lippaan vetäisi, joskin liike tulee tehdä rennommin.

Morjestelureviirin rajat ovat minulle vielä epäselvät. Valtateillä keskitytään ajamiseen, mutta lähes kaikkialla muualla morjestellaan – etenkin taajamissa. Paikallisten bussien, taksien ja Hiace-pakettiautojen kuljettajat tuntuvat tervehtivän paikallislehtemme koko levikkialueella aina Tarvasjoelta Oripäähän. Erityisen ahkerasti morjestelevat yli 50-vuotiaat mieskuljettajat.

En ole rohjennut vilkutella bemaritytöille, mutta ehkäpä se olisi kuitenkin kohteliasta.

Hetken kuvittelin, että tervehdyskulttuuri olisi ikäsidonnaista ja sukupuolittunutta, kunnes kyröläiset koululaiset ampuivat teoriani alas. Joka-aamuisella varttitunnin kävelylenkilläni joku vastaantuleva tyttö tai poika sanoo moi tai hyvää huomenta ja katsoo vielä silmiinkin.

Toukokuulta mieleeni painui kohtaaminen, kun luultavasti eka- tai tokaluokkalainen poika oli lähtenyt mehujääpuikkoa imeskellen kouluun. Kohdallani hän otti herkun suustaan, kohotti katseensa, toivotti hyvät huomenet ja jatkoi sitten taas matkaansa mehujäätään nautiskelellen.

Reilun puolen vuoden kokemuksen perusteella morjestelu uteliaan katseen kera on yksi auranmaalaisuuden ja ehkäpä myös paikallisen kotiseuturakkauden kulmakivistä. Historioitsijana koen tämän sykähdyttävänä traditiona, joka ei ole voinut syntyä hetkessä. Morjestelutaidon hiominen on kiehtovaa, melkein kuin uutta kieltä opettelisi.

toimittaja
Timo Koskensalo
timo.koskensalo@avl.fi

 

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here