Olen kuvitellut olevani nykyajassa kiinni. Surffaanhan somessa niinkin sujuvasti, että kellotin itselleni keskiarvoksi noin tunti ja 40 minuuttia vuorokaudessa. Sen voinee jo luokitella addiktioksi. Sosiaalisen median sovellusten lisäksi osaan käyttää joitain muitakin äppejä. Perheen diginatiivit esimerkiksi onnistuin yllättämään ojentamalla äidin hätäapuavustuksen MobilePaylla. Myös reseptit ja muistilistat kulkevat mukana kännykässä.
Älykännykkä on helpottanut elämää silläkin tavalla, että sillä voi lähettää suusannallisten ohjeiden sijasta kuvia. Esimerkiksi sen sijaan, että kotiväelle luettelisi, mitä kaikkia asioita pitää vaikkapa talovahtina ollessaan muistaa hoitaa, voi napsia kuvia kasteltavista kukista ja niin edelleen. Vastaanottokyky saattaa tosin joillakin rajoittua reippaasti alle kymmeneen kuvaan. Jos ohjeistuskuvia alkaa olla yli kymmenen, voi tietysti myös kysyä, kuinka kontrollifriikki niiden lähettäjä oikein onkaan.
Tarvitsemani tiedon haen kännykällä Googlesta enkä kirjahyllyyn hautautuneesta tietosanakirjasarjasta. Olenkohan avannut kirjoja kertaakaan? Tietosanakirjasarja ei tänä päivänä enää edes kerro omistajansa sivistyneisyydestä, vaan pelkästään pölyyntyneisyydestä. Pahoin pelkään, että minun kohdallani tuo pölyyntyneisyys ei ole vain mielikuva, vaan kaikesta somessa seikkailusta ja googlettelutaidoista huolimatta olen jäänyt pahasti ajan ja kehityksen jalkoihin.
Koin kelkasta jääneen kömpelyyttä ja auttamatonta vanhanaikaisuutta, kun eräs ikäihminen luetteli minulle, mihin kaikkeen hän käyttää kännykkää. Joululahjaksi saatu uusi kännykkä paljasti karun totuuden. Niinkin yksinkertainen asia kuin yhteystietojen siirto tuntui likipitäen mahdottomalta tehtävältä. Kirjautumisviidakossa räpiköidessä ja salasanoihin kompuroidessa hihat paloivat totaalisesti. Mitenkään en siis pysty ymmärtämään ihmisiä, jotka lystikseen vaihtavat kännykkää uudempaan malliin. Heillä täytyy olla jotain minulta salattua tietoa tai jokin maaginen kosketus kännyköihin. Toisaalta arvelen, etten ole ongelmineni yksin.
Enemmistö meistä lienee ainakin jossain määrin joskus turhautunut toistaitoisuuteensa. Silti suostumme siihen, että meille myydään laitteita, joiden kaikista ominaisuuksista meillä ei ole edes kalpean harmaata aavistusta. Mukisematta hyväksymme myös sen, että laitteiden mukana tulevissa ohjekirjasissa ei ole suomeksi muuta kuin varoituksia idiooteille, ja nekin pitää lukea suurennuslasilla. Miten ja miksi tähän on tultu?
toimittaja
Marika Timonen
marika.timonen@avl.fi