”Kyltyyri! Kyltyyri! Kyltyyri!”/ Tuo huuto on Suomessa syyri,/ Mut mikä se on se kyltyyri?/ Kas, siinäpä pulma on jyyri./ Se on yhdelle ooppera-kyyri,/ taas toiselle Tukholma-tyyri,/ Duncan, Forssellin figyyri/ tai Parisin polityyri./ Tuhatkarvainen on kyltyyri –/ se on Kiinassa Kiinaan myyri –/ mut Suomessa Suomen kyltyyri/ tuon kaiken on karrikatyyri.
Niinpä. Leinon Eikka julkaisi paljon siteeratun ja arvatenkin kieli poskella ja pikku maistissa riimitellyn Kyltyyri-runonsa jo vuonna 1912 kokoelmassa Tähtitarha. Mikään ei muutu auringon alla, sanoi Sinuhe.
Suomessa on käyty ilahduttavasti, joskaan ei ilahduttavaa keskustelua kulttuurista. Siitä puhe mistä puute. Myrskyn viinilasissa sai aikaan perussuomalaisten Riikka Purra, joka päätti kosiskella kannattajiaan nimittämällä kulttuuria luksuspalveluksi. Meinasi minkkimuurilta mennä sherryt väärään kurkkuun oopperan väliajalla.
Purralle voisi joku kertoa, että kylttyyri on todella laaja käsite. Kysehän on hengen viljelystä ja viljellä voi vaikka mitä. Ooppera tai sinfonia saattaa ollakin elitististä, mutta ne ovat vain pieni osa kulttuurin kenttää. Kulttuurin tarve on yhtä suuri kuin tarve syödä. Nälänhätää kärsineessä piiritetyssä Leningradisa panostettiin kulttuuriin, Titanicin upotessa bändi soitti loppuun asti.
Kauneuden ja elämysten tarve ei ole luksusta.
Entinen taitoluistelija Kiira Korpi puolestaan sai aikaan vuosikausiin vilkkaimman keskustelun runoudesta julkaisemalla runokirjan, joka ei Helsingin Sanomien kriitikon Arttu Seppäsen mukaan ollut runoutta ensinkään. Hän piti Otavaa vastuuttomana kun oli mennyt moisen tekeleen julkaisemaan. Otava varmaan arveli kirjalla olevan kysyntää ja sehän on tietenkin aivan kauheaa, jos runokirja julkaistaan sillä perusteella, että joku haluaa sellaisen kenties ostaa.
Setämies Seppäsen toksista maskuliinisuutta tihkunut teilaus herätti tietysti someraivon, mitä en kyllä ihmettele. Kiira Korven tapainen kaunis ja iloinen ihminen on jotakin, jolle toivoo kaikkea hyvää.
Hesarin jo edesmennyt inhokkikrtiitikko Seppo Heikinheimo kirjoitti mätämunan muistelmissaan, ettei tarvitse olla lehmä tietääkseen, koska maito on hapanta. Sukkelasti sanottu, mutta ei se sitä tosiasiaa muuta, että koko kriitikkojen ammattikunnan voisi lakkauttaa. Teokset voisi vertaisarvioida. Arvostelulla on tukevampi pohja, jos arvostelija osaa itse tehdä sitä, mitä arvostelee.
Paras runo on luettu runo. Luulenpa, että aika moni lukee Kiira Korven runoja.
päätoimittaja
Asko Virtanen
asko.virtanen@avl.fi