En tiedä, pitäisikö niitä vielä ilmetä, koska olen vasta 63 vuotta vanha. En siis ”jo”, vaan ”vasta”. Moni muu on minussa ikääntymiseen liittyviä käytöstapoja ja oireita havainnut jo hyvän aikaa. Itse olen ne ehkä pyrkinyt siirtämään siististi takavasemmalle, mutta tunnustettava se nyt on: ikä näkyy ja tuntuu.
Yksi selvä muutos on ollut se, että minun sisäinen aikakoneeni on näköjään alkanut tikittää ihan omaa aikaansa. Illalla puoli yhdeksän uutisten jälkeen alkaa olla jo niin väsynyt, että petiin on pakko päästä. Ja se on ihan sama arkena ja pyhänä. Seitsemän aikaan aamulla sitten alkaa tiirailla kelloa, että jokohan sitä kehtaisi nousta ylös… kun on ensin yön aikana tehnyt ne kolme vessareissua, eikä syyttä.
Toinen muutos on se, että olen huomannut itsessäni selvästi erakoitumisen merkkejä. Ei sillä, ettenkö viihtyisi ihmisten parissa erilaisissa kokoontumisissa tai juhlissa, mutta vielä paremmin viihdyn kotona. Entä sitten se, kun nykyään työpaikka on niin lähellä, että pystyn sen matkan kulkemaan polkupyörällä, ja tuntuu kertakaikkisen hienolta ajella siinä yksin omien ajatustensa kanssa.
Parikymmentä vuotta sitten tuli työn merkeissä kierrettyä maapallo ristiin rastiin. Ja se oli silloin hienoa. Nyt matka Marttilan Saleen tuntuu joskus kohtuuttoman pitkältä. Tai tuleehan siitä viisi kilometriä suuntaansa.
No, tavarat nyt ovat koko ajan hukassa. Välillä ne löytyvät sellaisista paikoista, että joko en kehtaa sitä edes muille kertoa, tai sitten alan syyttelemään muita tavaroideni kätkemisestä. Kauppaan kun menen, niin yhden ostoksen vielä muistan, mutta jos pitää ostaa kaksi tuotetta, niin sitten pitää olla jo kauppalista mukana.
Kartoitetaan vielä hieman fyysistä tilannetta. Ei sekään häävi ole. Jatkuvaa kolotusta tietysti siellä täällä on, kuten ikään kuuluu. Pahempia peruskolotusten sijaan ovat olleet selkä- ja polvivaivat, joita on ihan jouduttu hoitamaankin. Mutta ymmärrän kyllä, kuuluvat palettiin nekin. Aika pahojen sydämen rytmihäiriöiden tutkinnan loppukaneettina kardiologi sanoi minulle: ”kuule Juha, ihminen on kuin auto. Kun osat kuluvat, niin tulee väljyyttä vähän sinne ja tänne. Elä ihan normaalisti vaan.”
Ehkä yksi ikääntymisen oire voisi olla myös sellainen vähän positiivisempi juttu. Olen paljon pohtinut tätä ihmiselon tarkoitusta. Onko sen tärkein ajatus vain juosta koko ajan päämäärättömästi johonkin suuntaan tavoitellen jotain merkityksetöntä mammonaa? Olen vanhemmiten oivaltanut, että ei ole. Kyllä ne onnellisuuden siemenet löytyvät loppujen lopuksi niistä arjen ihan pienistä asioista.
toimituksen avustaja
Juha Lahti
juha.lahti@finnrel.fi