Syyskuisena iltana seisoin Naantalin satamassa katselemassa, kun Finnlinesin uusi alus Finnsirius lipui satamaan. Heinäkuusta alkaen olin päivittäin seurannut laivan matkaa Kiinan Weihaista Naantaliin. Kuluneet viikot olivat olleet odottavan jännittyneet, liikutukseltakaan en ollut säästynyt. Äidin ylpeyttä tuntien olin tirauttanut parit kyyneleet, kun varustamon nettisivuilta olin lueskellut miehistön nuorimman mietteitä uudesta laivasta. Tunteet olivat taas pinnassa laivan ilmestyessä pimeyden keskeltä näkyviin ja tuodessa kuopukseni ensimmäiseltä valtamerireissultaan kotiin.
Siinä odotellessani mietin, että kaikkea ihmeellistä ihminen osaakin tehdä. Esimerkiksi rakentaa tuollaisen veden päällä kelluvan ”rautavuoren” ja kuljettaa sen maailman toiselta laidalta toiselle. Toki viereisellä Meyerin telakalla valmistuu vielä Finnsiriustakin ihmeellisempiä laivoja. Mutta se kertoo vain jotain ihmisen kyltymättömyydestä ja loputtomasta ahneudesta saada aina vain ihmeellisempiä asioita.
Ihmiselle mikään ei riitä, ei edes ihme. Ja vaikka ihminen osaakin tehdä ihmeellisiä asioita, yhtä ihminen ei osaa: olla sovussa.
Lapsuudessani 1980-luvulla ystäväkirjoihin kirjoitettiin kohtaan ”mitä pelkäät” hämähäkkien ja käärmeiden lisäksi sotaa. Lasteni ollessa teinejä vitsailin, että tämän päivän muksujen suurin pelko taitaa olla kännykän akun loppuminen tai nettiyhteyden katkeaminen, hämähäkkien ja käärmeiden lisäksi. Muutamassa vuodessa kaikki on muuttunut. Pelko sodasta ei enää ole vain muisto kaukaiselta kasarilta.
Uutisia ja sosiaalista mediaa seuratessa tuntuu, että maailma on tullut hulluksi. Sotaa on ollut aina, vihaakin, mutta oli hetki, kun sotimisen sijasta yritimme ymmärtää toisiamme. Nyt olemme taas tilanteessa, jossa solvataan eri tavalla ajattelevia ja kohotellaan aseita. Tilanteessa, jossa rauhan sijasta vaaditaan lisää aseita ja sota vyöryy kaiken aikaa lähemmäs.
Vaikka meidän maaperällämme ei toistaiseksi ammuta tykeillä, sosiaalisessa mediassa sotatanner tömisee kaiken aikaa. Omien näkemystensä heikkouksille sokeat huutavat kilpaa. Viis välitetään yhteisymmärryksen etsimisestä, tärkeintä on päästä kertomaan, että minä olen tässä oikeassa ja sinä väärässä.
Kuopuksen kanssa olemme tästä puhuneet, että tappelemisen sijasta pitäisi pyrkiä vetämään yhtä köyttä. Minkälaisia typeryksiä me aikuiset oikein olemme? Minkälaista esimerkkiä näytämme nuorille? Aiommeko todella tuhota tulevaisuuden omilta lapsiltamme?
toimittaja
Marika Timonen
marika.timonen@avl.fi