”Sinä pääsit maaliin, ja se on jo itsessään suuren juhlan paikka”, kirjoitti kolumnissaan psykoterapeutti, tietokirjailija ja työnohjaaja Maaret Kallio Helsingin Sanomissa viime keväänä (HS 24.5.). Lause oli tarkoitettu keväällä opinahjoistaan valmistuneille, mutta kolahti näin joulunpyhinäkin.
Juhlalta tuntui, kun sattumalta jouluksi sain kaapit tyhjättyä turhista tavaroista. Saavutin itselleni asettamani maalin. Okei, voi olla, että perheenjäsenten silmissä läikkyi kauhu, kun kaapit tyhjenivät kovaa vauhtia, mutta kaikkeen tottuu.
Toisaalta maali ja juhlan paikka saavutettiin, kun kiireen keskellä joulu saatiin taas tänäkin vuonna rakennettua. Oli graavilohet, mädit, kinkut, laatikot ja rosollit. Kaikilla hyvä mieli ja ähky.
Silti jo tapaninpäivänä alkoi levottomuus ja jonkinasteinen ahdistus uudesta vuodesta iskeä. Vieläkään en ole päässyt kiinni pitkistä joulun pyhistä, joista muut puhuvat. Pyhistä, jolloin syödään hyvin, nukutaan pitkään, syödään hyvin, luetaan monta kirjaa, syödään hyvin, harrastetaan sarjamaratoneja ja taas syödään hyvin. Kunnes palataan arkeen hyvin levänneinä, vielä paremmin syöneinä, ajankohtaiset kirjat ja sarjat hallussa.
Oma pyhien vietto vaatii vielä yrittämistä ja treenaamista, jotta kuvatunlainen, levollinen Zen tulisi saavutettua. Mutta sitä haittaavat alkavat pitkät talvikuukaudet. Ne muistuttavat alakoulusta ja joulunjälkeisestä, pitkääkin pidemmästä tammikuusta hiihtokisoineen.
Ennen kouluikää oli ihan mukavaa saada jalkaan Järviset, remmisiteillä varustetut sukset, ja iskeä ne läheisen kotipellon umpihankeen. Vielä hauskempaa oli kiskoa edellä hiihtänyt mammani ylös lyhyeltä, ympyrän malliselta ladulta. Se oli juhlan paikka.
Harmikseni Järviset, Karhut eikä Peltosetkaan kulkeneet kouluiässä samalla tavalla. Ihka ensimmäinen hiihtokilpailuni päättyi, kun perääni lähetetty etsintäpartio löysi minut ympyrää kiertämästä. Juhlaa oli, että lopulta pääsin maaliin.
Palkintopöytien kulta- ja hopealusikat, jopa lohdutuspalkinnot tosin jäivät haaveeksi. Vain kisojen jälkeinen tulikuuma, peltimukista tarjoiltu kaakao poltti kitalaessa. Hiihto ei varsinaisesti tuntunut lajiltani.
”Maailma on auki ennen kaikkea niille, jotka uskaltavat yrittää. Siis yritä, epäonnistu, pety, rohkaistu ja yritä uudelleen”, kannusti Kallio mainitsemassani kolumnissaan (HS 24.5). Kallion rohkaiseva teksti tuli omalla kohdallani yli 40 vuotta liian myöhään, mutta onnekseni olen omapäinen.
Sittemmin, kaatumisten ja kompurointien kautta maali on tullut saavutettua. Jopa hiihtäen ja ilman niitä kirottuja havuja.
toimituksen avustaja
Heidi Nurminen
heidi.nurminen2@gmail.com