Meno-paluu – ajan suhteellisuudesta

0

Luulen että kaikki tunnistavat tämän ilmiön: menomatka tuntuu pidemmältä kuin paluumatka. Ilmiö on outo, mutta todellinen ja universaali. Ihmiset ylipäätään kokevat ajan kulun eri tavoin.

Tätä paluumatkailmiötä on myös tutkittu. Alankomaalaisen Tilburgin yliopiston tutkimussarjan kolmessa erilaisessa kokeessa kävi ilmi, että koehenkilöt arvioivat paluumatkan kestävän jopa 22 prosenttia vähemmän aikaa kuin menomatkan. Näin tapahtui, oli paluureitti sama tai eri. Reitin tuttuus ei vaikuta, vaan tieto siitä, että kyseessä on menomatka – tai paluumatka.

Sitäkin testattiin, että henkilöt eivät tienneet olevansa paluumatkalla – silloin efektiä ei syntynyt.

 

Mietin paluumatkailmiötä, kun ajan päivittäin kahden tismalleen samanpituisen matkan. Tutkijat kommentoivat omien kokemuksiensa pohjalta, että paluumatkaefektiä ei ehkä synny rutiininomaisilla, toistuvilla matkoilla kuten työmatkoilla. Sanoisin että kyllä syntyy.

Työmatkani kestää aamulla 50 minuuttia, iltapäivällä 45 minuuttia. Luulen tosin, että kokemukseen vaikuttaa valo. Palatessa on luonnonvaloa, ja tuntuu turvallisemmalta ajaa. Palatessa ei myöskään vastaan tulevien autonvalojen letka kirvele silmiä. Tuntuu miellyttävämmältä ajaa, se on rattoisampaa.

Vaikka rattoisa oli sekin pimeä pakkasaamu, kun kuuntelin keskittyneesti Yle Areenasta tutkija Anna Kortelaisen haastattelua hänen loistavasta romaanistaan Kulkija. Ajoin liittymän ohi ja havahduin siihen, että olin matkalla kohti Helsinkiä.

 

En ajattele elämää ”matkana”, mutta usein niin sanotaan.

Kun vanhana miettii elämäänsä taaksepäin, kaikki on mennyt nopeasti, pitkäkin elämä. Samaa sanoi liki 90-vuotias isäni vähän ennen kuin kuoli. Että kyllä meni nopeasti. Vaikka että oli kyllä hauska elämä.

Lapsen näkökulmasta vuosikin eteenpäin on hirmuinen aika. Nuorilla on aikaa on loputtomasti. Menomatka tuntuu pitkältä.

Paluumatkat sukulaisvierailuilta olivat lapsena takapenkillä apeita, kun ihana päivä serkkujen kanssa oli ohi. Matkan vaivoja kevensivät hyvät eväät, jotka yksi tädeistä aina pakkasi paperipussiin: pikkuleipiä, kakkua, pullaa kahvipöydästä, pari karamelliäkin. Takapenkillä oli pimeää, mutta iloa toi herkkujen onkiminen pussista, kun tunnusteli minkä muotoisen pikkuleivän ottaisi.

Nyt kuuntelen aamuisin musiikkia, että päädyn töihin. Ja valitsen musiikin tarkasti, että on hyvä mieli. Eväitä ei tarvita.

toimittaja
Taina Saarinen
taina.saarinen@avl.fi

 

JÄTÄ VASTAUS

Kirjoita kommenttisi!
Kirjoita nimesi tähän