Kävimme seuramatkalla. Melkein jo sovittelin itselleni sädekehää, koska lentämisen tai yksityisautoilun sijasta matkustimme bussilla. Huomasin kuitenkin sädekehän liian suureksi.
Seuramatkailu on joukkuepeliä. Muut huomioon ottava seuramatkailija ei esimerkiksi etuile eikä kailota kaikkia asioitaan koko bussin riemuksi. Joukkuepeliin ei myöskään kuulu kinastella koko matkaa puolison kanssa tai marista kaiken aikaa. Sen sijaan joukkuepelaajaa suhtautuu muihin sallivasti.
EPÄILEMÄTTÄ saatan itsekin muiden mielestä kuulua kinastelevien kailottajien ja marisijoiden kastiin. Mutta ainakin yritän hillitä itseni. Etuilun suhteen minulla on nollatoleranssi. Paitsi jos tulen etuilluksi, vastaan samalla mitalla. Etuilija nimittäin tökkii minussa sitä kohtaa, jossa syntyy muun muassa laturaivo.
Tietysti on mahdollista, että joskus tulee etuiltua epähuomiossa. Mutta jos sama henkilö toistuvasti kiilaa jonon kärkeen, epähuomiosta tuskin on kyse, vaan pikemminkin siitä, että henkilön katse ja ajatukset ovat vain ja ainoastaan omassa navassa.
Oman navan ajattelu on tietysti hyvin inhimillistä. Totta kai jokainen haluaisi bussin parhaan paikan, päästä ensimmäisenä vessaan ja saada parhaat palat aamiaispöydästä. Minäkin olisi seurueineni halunnut bussin pöytäpaikan. Emme sitä saaneet, koska harmiksemme sen omi yksi pariskunta. Paluumatkalla pöytäpaikkaa tavoitellessamme sekoitimme kaiken lisäksi koko matkaseurueen konseptit. Ennenkuulumaton erhe, josta on pakko nostaa oma käsi pystyy virheen merkiksi. Kukaan muu kuin kokematon seuramatkailija ei ole niin hullu, että kesken matkan pyrkii vaihtamaan paikkaa.
SEURAMATKAN onnistuminen on toki eniten omasta asenteesta kiinni. Hyvästä yrityksestä huolimatta minun on todettava, etten ole seuramatkailija ensinkään. Hyväntahtoisuuttani on aivan liian helppo koetella.
Loppumatkasta aloin olla valmis potkaisemaan sitä, joka naureskeli alaikäisen poikansa kaahailleen korttinsa. Ja työntämään vähintään vuorokaudeksi bussin vessaan tyypin, joka huvittuneena muisteli, kuinka oli ollut survomassa kanoja häkkiin vielä lisää senkin jälkeen, kun häkkien oli jo luultu olevan täynnä.
Linja-autossa on selvästi liikaa tunnelmaa minulle. Mutta tavan taputtaa kuskille voisin ottaa mukaan ja palauttaa lentomatkoille. Jos tapa olisi edelleen voimissaan myös lomalennoilla, se olisi kenties pieni muistutus siitä, ettei matkustaminen ole itsestäänselvyys vaan etuoikeutettujen mahdollisuus, jota pitäisi osata arvostaa.
toimittaja
Marika Timonen
marika.timonen@avl.fi