Yhtenä hämäränä arkiaamuna tulin ajatelleeksi, miten ikävä luonteenpiirre epäluuloisuus on. Olen meinaan itse kovin epäluuloinen. Niin ovat kuulemma rotatkin.
Rottahan on epäluuloinen kaikkea uutta kohtaan. Siitä on hyötyä. Eläin saattaa syödä myrkkyä ensin vain vähäsen ja jättää loput syömättä, jos tulee huono olo. En kuitenkaan haluaisi olla rotan kaltainen. Pikemminkin corgi-koiramme kaltainen, joka on aina hyväntuulinen ja valmis seikkailuun.
Suussani ei kuitenkaan maistunut rotanmyrkky vaan mustikka, kun aloin mietiskellä, että epäluuloinen ihminen jää paljosta paitsi. Aina yhtä positiivinen työkaverini oli ostanut pensasmustikoita ja tarjosi niitä pimeän aamun piristykseksi työkavereillekin. En ollut aikaisemmin pensasmustikkaa syönytkään.
Epäluuloisena ihmisenä olin aikaisemmin vakuuttunut siitä, ettei metsässä kasvanutta mustikkaa voittanutta ole. Niitä meillä onkin runsaasti pakastimessa. Ongelma tietysti on, ettei pakastemustikka korvaa tuoretta mustikkaa – mutta pensasmustikka lähestulkoon siihen kykenee.
Vastaavia esimerkkejä olisi vaikka kuinka. Muistan esimerkiksi, miten vaimoni vuosia sitten pohti, pitäisikö hankkia tablettitietokone eli tuttavallisemmin pädi. Vastasin jotain sellaista, että ihan turha vempain, kun meillä kerran on jo kannettava (jonka hankkimista olin epäillyt, koska meillä oli pöytäkone). Nykyisin tuskin tulisin toimeen ilman pädiä. Luen pädiltä lähes kaikki lehdet, kirjat ja suuren osan sähköposteista. Töissä teen sillä juttukeikoilla muistiinpanot. Pöytäkoneen raahaaminen juttukeikoille olisikin aika hankalaa.
Itsepalvelukassat kiersin kaukaa ennen kuin puolipakolla jouduin sellaiseen tutustumaan teinini opastamana. Nykyisin on mukava ohittaa pitkä kassajono, jos omassa korissa on vain muutama tuote.
Kaikista kämmäilyistäni huolimatta en tunnustaudu kuuluvani ihmisiin, joiden maailmassa on kahdenlaisia asioita: katastrofeja, jotka ovat jo tapahtuneet ja katastrofeja jotka eivät ole vielä tapahtuneet.
Jokainen ihminen vastaa tietysti itse omista ominaisuuksistaan ja omituisuuksistaan, mutta vähän tekisi mieli syyttää ympäristöäkin. Naama väärinpäin maailman surkeutta murehtivaa pessimistiä pidetään täällä pohjan perukoilla helposti syvällisenä ajattelijana, iloista optimistia vähän kummallisena.
Vastaisuudessa koitan olla vähän kummallisempi. Kohta kuitenkin lähden pädini kanssa juttukeikalle. Sinne päästäkseni hyppään Hyundaihin, johon olen kovin tykästynyt – ja jota en olisi koskaan suostunut ostamaan, ellei kälyni olisi ostanut sellaista ensin. Pääsin testaamaan autoa rauhassa ja irti ennakkoluulosta, että auton pitää olla japanilainen tai saksalainen.
päätoimittaja
Asko Virtanen
asko.virtanen@avl.fi