PÖYTYÄ/Riihikoski. Loma toi Johanna Matintalon sekä hänen puolisonsa Lauri Vuorisen Pöytyälle. Maanantaina Matintalo kävi kertomassa Riihikosken yhtenäiskoululaisille, miten hänestä tuli kilpahiihtäjä ja millaista on ammattiurheilijan elämä.
Kouluaikoinaan Riihikoskella ja Kyrössä Matintalo yritti olla mahdollisimman hyvä oppilas. Hän sai pääasiassa kiitettäviä arvosanoja, liikkui monipuolisesti ja harrasti partiota, hiihtoa, tanssia sekä yleisurheilua.
Voimavarojensa rajallisuuteen hän törmäsi ensimmäisen kerran Aurajoen urheilulukiossa, jolloin 24 tuntia ei riittänyt kaikkiin päivän askareisiin. Ei etenkään, kun yritti hoitaa opiskelun ja treenit täydellisesti.
Hiljalleen hän hyväksyi, ettei kaikessa voi olla niin hyvä kuin haluaa. Ammattiurheilijan työ on opettanut senkin, että menestys riippuu urheilijan itsensä lisäksi lukuisista hänen ympärillään uurastavista ihmisistä.
Esimerkiksi suksia huoltava voitelija tekee parhaansa, mutta joskus hän epäonnistuu.
– Silloin hiihtäjän on vaan mukauduttava tilanteeseen, Matintalo sanoo.
Kaverit ovat voimavara
Jos Johanna Matintalo ei olisi urheilija, hän saattaisi olla oikeuden ammattilainen. Valkolakin saatuaan hän haki oikeustieteelliseen tiedekuntaan, muttei päässyt sisään ja päätti pitää välivuoden hiihtoon panostaen.
Harjoittelu tuotti tulosta ja vuonna 2017 Matintalo sai alle 23-vuotiaiden MM-kilpailuista 15 kilometrin yhdistelmäkilpailusta hopeaa, mikä lujitti päätöksen ryhtyä ammattilaiseksi.
Lapsuudessaan ja nuoruudessaan Matintalo tuumaa olleensa siinä mielessä onnekas, että kaverisuhteita opeteltiin hoitamaan kasvotusten, soittamalla ja tekstiviestein. Pöytyällä tutuiksi tulleet kaverit ovat edelleen hänen voimavaransa, joskin suuri osa heistä on muuttanut kaupunkiin.
– Mielestäni elämä tapahtuu tässä ja nyt, ei kännykässä ja somessa, Matintalo linjaa.
Sosiaalisen median hän kertoo sulkevansa tärkeiden kilpailujen alla ja usein myös lomalla.
– Hiihto kiinnostaa suomalaisia ja siitä kirjoitetaan sensaatiohakuisesti. Vaikka kuinka yritän kovettaa itseni, jutut menevät helposti ihon alle.
Loukkaantumiset ottavat lujille
Riihikosken yhtenäiskoululaisia kiinnosti, miten urheilija pääsee yli pettymyksistä.
Johanna Matintalo vastasi toteamalla, että kisojen alla tapahtuvat sairastelut ja loukkaantumiset tuntuvat aina maailmanlopulta.
Niiden kohdalla hän yrittää muistaa ammattiurheilijoiden viljelemän sanonnan, jonka mukaan urheilu on elämän tärkein turhin asia. Sanonta muistuttaa siitä, ettei urheilu ole kuitenkaan koko elämä ja aina tulee uusia kisoja.
Urheilijan elantoa koskeneeseen kysymykseen Matintalo tuumasi, ettei hiihtämällä tule miljonääriksi.
– Sponsorit ovat keskeisin tulonlähde. Niitä voi yrittää hankkia itse ja toisinaan niitä tullaan tarjoamaan. Myös valtion maksamat urheilija-apurahat ovat tärkeitä ja myös kisoista maksetaan palkintorahoja. Suomen kisoissa palkintorahoja maksetaan aika vähän, mutta maailmancupissa tilanne on toinen. Myös välinekumppanit tarjoavat menestykseen sidottuja bonuksia, Matintalo selvensi.
Sponsorit ovat yksi syy sille, miksi hän edustaa yhä Pöytyän Urheilijoita. Seuran vaihtamisen Matintalo tuumaa olevan korkean kynnyksen takana eikä eteen ole toistaiseksi ilmaantunut yhtä hyvää vastaehdokasta.
Kurinalaista ja säännöllistä arkielämää
Urheilijaelämää Johanna Matintalo kuvailee kurinalaiseksi, tiettyjen rutiinien noudattamiseksi. Päivät ovat melko samanlaisia, on hiihtäjä sitten kotonaan Rovaniemellä tai harjoitusleirillä ulkomailla.
– Herään kello 7–8 ja syön aamupalan. Aamutreeni on kello 9–12. Sitten on lounas, mahdollisesti päiväunet ja välipala. Toinen treeni on kello 16–18, minkä jälkeen lepäilen katsomalla jotakin sarjaa tai lukemalla kirjaa. Nukkumaan menen kello 22–23 ja pyrin saamaan vähintään 9 tuntia unta, Matintalo luettelee.
Urheilun eteen tehtävät uhraukset tuntuvat kovilta etenkin kesäisin, jolloin ystävät ja tuttavat viettävät juhlia ja menevät festareille. Yleensä hiihtäjä joutuu jättämään ne väliin, sillä juuri silloin eletään kiireisintä harjoitteluaikaa. Kesämenoja puntaroidessaan Matintalo muistelee tavoitteitaan ja ajattelee urheilun tarjoavan paljon sellaista, jota ei muuten pääsisi kokemaan.
Tulevaisuudesta puhuttaessa Matintalo on lähes varma, että hän tulee tekemään urheilu-uran jälkeen vielä toisen työuran. Sen sisältö on tyystin hämärän peitossa. Urheilu-uran jälkeiseen aikaan tähtääminen vaikka opiskelemalla olisi tällä hetkellä vaikeaa, kun Matintalo ja Vuorinen ovat matkoilla yli 200 päivää vuodessa.
– Kun urheilu-ura aikanaan loppuu, teen tulevaisuuden ratkaisut siinä vaiheessa ja keskityn niihin sitten täysillä, Matintalo kaavailee.
Treenikausi tähtää olympialaisiin
Johanna Matintalo matkaa pian Vuokattiin, missä treenikausi käynnistyy toden teolla. Päätavoitteenaan hänellä on helmikuussa Italian Milanossa ja Cortina d’Ampezzossa pidettävät olympialaiset.
– Toivon pääseväni hyville sijoituksille ja mahdollisesti taistelevani henkilökohtaisista mitaleista. Joukkuekilpailuissa meillä on hyvät mahdollisuudet ja toivottavasti saan olla mukana olympialaisten viestijoukkueessa.
Viime kausi oli Matintalolle tuskien taival. Pohje alkoi vihoitella viikkoa ennen ensimmäisiä kisoja, vaiva paheni vuodenvaihteen tietämillä ja pakotti pitkähkölle tauolle. Osallistuminen Trondheimin MM-kisoihin oli Matintalolle mieluisaa, mutta valmistautuminen jäi vaillinaiseksi. Siihen nähden lopputulokset, 10 kilometrin perinteisen hiihtotavan 10. ja viestin 4. sija olivat hyviä.
Piristystä Matintalo sai puolisonsa Lauri Vuorisen menestyksestä. Trondheimin MM-ladulta Vuorinen nappasi parisprintin hopeaa ja sprintin pronssia.
– Laurillakin on ollut tasapaksuja kausia, joiden aikana on mietitty välillä turhautuenkin, tuleeko tästä mitään. Nyt tapahtunut tason nosto tekee draaman kaaresta hienon ja nautimme siitä molemmat, Matintalo sanoo.
Hän iloitsee terveytensä olevan tällä hetkellä hyvä ja sen puolesta harjoituskauden alku näyttää lupaavalta.