Löydän toistuvasti itseni ajatuksista, joissa vertaan itseäni muihin. Selailen Instagramia ja TikTokkia, joissa jonkun tuntemattoman ura, saavutukset, parisuhde, koti, lomamatkat ja ylipäätänsä koko elämä näyttävät paljon paremmalta kuin omani. Oma arki vaikuttaa tylsältä ja tavalliselta, ihan niin kuin siitä puuttuisi jotain. Elämäni tuntuu tyytymiseltä vähään, kun katselee ruudulta ikäistäni tyyppiä, joka on sijoittanut vuosia, matkustelee kaukomailla ja käy treffeillä upeissa ravintoloissa. Tuntuu, että kaiken pitäisi olla jotenkin parempaa ja hienompaa, jotta voisin olla onnellinen.
Kun vuosi sitten läheiseni joutui vakavaan onnettomuuteen, tuntui kuin koko maailma olisi pysähtynyt. Silloin palasin rytinällä pääni sisältä takaisin todellisuuteen. Ajatukset eivät pyörineetkään jonkun netissä bongaamani tyypin ihonhoitorutiineissa tai sijoitusvinkeissä, ei niillä ollut enää mitään merkitystä. Epätoivon, surun ja pelon täyttämät päivät saivatkin yhtäkkiä sen kuvittelemani vähäpätöisen arjen tuntumaan lähes täydelliseltä. Muistan ajatelleeni, kuinka kiittämätön olinkaan ollut, kun en osannut olla onnellinen silloin, kun kaikki oli vielä hyvin.
Olen huomannut, että omalla kohdallani juuri ne elämän vaikeimmat hetket saavat minut pysähtymään. Silloin en enää vertaile itseäni kehenkään tai haaveile jonkun toisen saavutuksista. Vaikeudet pakottavat istumaan alas, hengittämään ja tuntemaan elämän joka solulla. Vuosi sitten kokemani saikin minut ymmärtämään, että onni löytyy sieltä, missä minä olen. Onnellisuus on subjektiivinen kokemus, jota ei tavoita uppoutumalla jonkun toisen todellisuuteen. Ainakin minä tarvitsen toisinaan muistutuksen siitä, ettei somen jatkuva kulutus tee ihmismielelle hyvää. Välillä tarvitsee sometaukoa, jotta pystyy elämään ja hengittämään tässä hetkessä, nauttimaan itselle tärkeistä asioista. Silloin myös näkee kirkkaammin ympärilleen, kuinka täydellistä se jonkun toisen mielestä tylsä ja tavallinen voikaan olla.
toimituksen avustaja
Viivi Timonen
venlaviivitimonen@gmail.com