PÖYTYÄ. Lähetettyään viimeisen opintoihinsa liittyvän liitteen Anu Tamminen puhkesi itkuun ja loi katseen ikkunasta jonnekin pilven reunalle.
–Katso nyt, mitä tein, hän kuiskasi.
Geronomiksi Satakunnan ammattikorkeakoulusta valmistuvan Tammisen perheen elämä muuttui viime vuoden kesällä odottamattomalla tavalla, kun hänen mieheltään löydettiin harvinaislaatuinen syöpäkasvain. Mies menetti hoidoissa toisen silmänsä, mutta marraskuussa kaiken luultiin jo olevan hyvin.
Helmikuun kontrollikäynti paljasti karun totuuden, ärhäkkä syöpä oli levinnyt kaikkialle eikä mitään ollut enää tehtävissä. Huhtikuussa Tamminen menetti nuoruuden rakkautensa, aviomiehensä, 9-vuotiaan tyttärensä isän ja tsempparinsa.
–Päivää ennen kuolemaansa Antti sanoi, että hänen viimeinen toiveensa on, että suoritan opintoni loppuun asti.
Helppoa se ei ollut, mutta Tamminen arvelee saaneensa sinnikkyyden ja periksiantamattomuuden verenperintönä isältään.
–Itkua vääntäen tein opinnäytetyötä ja välillä keskittymiskyky oli aika huonoa. Vartin kerrallaan tein töitä ja sitten touhusin tyttären kanssa jotain muuta. Ja kaiken sain ajallaan suoritettua erinomaisin arvosanoin, Tamminen sanoo ja toteaa miehensä sanojen olleen suurin motivaattori sinnittelemään opinnot valmiiksi.
Saat mennä
Tamminen oli vain 15-vuotias aloittaessaan seurustelun pari vuotta vanhemman Antin kanssa. He ennättivät olla yhdessä neljännesvuosisadan ja siitä 16 vuotta naimisissa.
Työssään Kotikarpalossa vanhustenhoidossa Tamminen on väistämättä joutunut kohtaamaan myös kuolemaa. Aviomiehen saattohoito ja menetys olivat kuitenkin jotain muuta, mitä hän aiemmin oli kokenut.
–On eri asia menettää oma rakas. Sellaisen vaihtoehdon sulkee pois mielestä ja ajattelee vain, että ei voi olla niin, että minulta viedään aviomies, joka on vielä nuorikin.
Korona-aika toi omat haasteensa, mutta koko kolme viikkoa kestäneen saattohoidon ajan perhe sai olla kotona yhdessä ystävien tukemana.
–Ne kolme viikkoa olivat rankkaa aikaa, mutta haluaisin kaikille kertoa, kuinka esimerkillinen potilas Antti oli. Hän ei ikinä valittanut, vaan ajatteli aina meidän parasta.
Perhe rakensi Antin ympärille siskonpedin talonsa alakertaan ja parhaat ystävät olivat vuorotellen heidän tukenaan. Karinaisten VPK-naiset auttoivat jäsentään toimittamalla Tammisten ruokaostokset kotiovelle. Myös Pöytyän avosairaalan avusta Tamminen on kiitollinen.
–Lahja oli silloin etäkoulussa ja olimme molemmat vieressä, kun Antti veti viimeisen hengenvedon. Antilla oli hirveät kivut ja sanoin hänelle, että saat mennä. Hän lähti, kun annoin luvan.
Päivä kerrallaan
Tamminen sanoo surun vuoksi tunteneensa ihan fyysistä kipua. Hänen on kuitenkin pitänyt selviytyä paitsi opinnoistaan myös monista käytännön asioista.
–Mikään ei ole enää niin helppoa kuin ennen, tyttärensä edunvalvojaksi joutunut Tamminen toteaa eteen tulleista byrokratian kiemuroista.
Hän on yrittänyt selviytyä kaikesta ottamalla päivän kerrallaan. Siinä on auttaa muun muassa arjen rutiineista kiinnipitäminen.
–Lahja antaa minulle voimaa, hänen takiaan minun pitää jaksaa.
Tytär on Tammisen mukaan ollut isänsä kuoleman jälkeen yllättävän reipas.
–Hän on kasvanut fyysisesti ja henkisesti älyttömästi, ehkä vähän liiankin paljon, Tamminen miettii ja toteaa heillä olevan vielä sopeutumista tilanteeseen.
–Huonoja päiviä varmasti vielä tulee, mutta ei Antti meidän elämästä kokonaan poistu ikinä.
Tammisten kotona Antti on läsnä minne päin katsookin. Koti on itse suunniteltu ja yhdessä Antin isän avulla rakennettu. Hän kuoli vain kuukautta ennen poikaansa.
–Haluan vaalia heidän kättensä jälkeä.
Voima joka kannattelee
Surusta ja raskaasta ajasta huolimatta Tamminen jaksaa uskoa, että vaikka elämässä kävisi pohjalla, jokin voima sieltä nostaa ylös. Hänelle tällainen voima on löytynyt ystävistä.
–Antin kuoltua minulla oli täällä kukkameri. Se antoi voima ja toi lohtua, että emme ole surussa yksin. Nyt muistaa antaa itse samaa hyvää takaisinpäin.
Niitä tuttavia, jotka eivät ole rohjenneet ottaa yhteyttä, Tamminen kannustaa toteamalla, ettei mitään kannata jättää huomiseen. Tätä hän aikoo itsekin noudattaa.
–Aion toteuttaa kaikki haaveeni niin pitkälle kuin voin. Jos paukut vain riittävät, jatkan opiskelua. Haaveenani on ylempi ammattikorkeakoulututkinto. Haluaisin päästä opettamaan lähihoitajaopiskelijoille vanhustyötä ja välittämään ilosanomaa, että vanhustyö on kivaa.
Yhden haaveistaan Tamminen jo toteuttikin voitettuaan lokakuussa SM-karaokessa naistensarjassa pronssia. Karaokepronssin lisäksi iloa surun keskelle on tuonut lähipiirin onnelliset perhetapahtumat.
Ilo ja suru kulkevat käsikädessä. Tamminen toteaa kaiken, mikä tulee nyt eteen ensimmäistä kertaa ilman Anttia, olevan vaikeaa. Juhannus, hääpäivä ja isänpäivä olivat häneen mukaansa pahoja paikkoja.
–Joulua me Lahjan kanssa nyt vähän jännitämme. Antille joulu oli tärkeä.