Ennen oli kaikki paremmin. Junat pysähtelivät Aurassa, Kyrössä ja Mellilässä. Turussa oli raitiotie, ensin hevosvetoinen, sittemmin sähköinen. Nyt tämä kaikki entisajan hyvä halutaan takaisin. Saas nähdä, mitä mainiota tapahtuu ja millä aikataululla. Kovin hätäinen ei kannata olla odotusten kanssa.
Turussa oli raitioliikennettä ties kuinka kauan: 1890–1972. Moisessa kulkuvälineessä olen itsekin ruutukaava-alueella matkustanut. Sujui pieni matkanteko niinkin, ei siinä mitään. Kapoinen vaunu kuljetti paikasta A paikkaan B. Eniten kyytiläisiä kerrotaan olleen 1940-luvulla. Sen jälkeen turkulaisten raitsikkainto alkoi hiipua.
Kaupunki kasvoi lähiöihin, joihin raitiotietä ei tuolloin koskaan rakennettu. Paha loikata ihan kotinurkilta kyytiin, kun lähimmälle pysäkille on joitakin kilometrejä kuljeskeltavaa.
Neljän linjan raitiotieruvettiin kokemaan vanhanaikaiseksi kolistelijaksi viimeistään 1960-luvulla, jolloin Turun autoistuminen pääsi vauhtiin. Kupla ja Mosse korvasivat raitsikan. Kaupungin julkista liikennettä ryhdyttiin hoitamaan linja-autoilla. Monista raitsikkakuskeista tuli linja-autokuskeja.
Jälkiviisaat ja muuten vain viisaat ovat ryhtyneet pitämään raitioliikenteen lakkauttamista virheenä. Virheitä sattuu. Muinainen virhe halutaan paikata rakentamalla pikaraitiotie. Kuten arvata saattaa, kalliiksi arvioitu hanke nostattaa intohimoja puolesta ja vastaan.
Tampereen raitiotiehanke on jo edennyt maaliin, mutta Turku ei ole päätöksenteon ripeydessä ihan Tampereen tai pienempien naapuriensa veroinen. Kaupunkirakenteessakin on omat eronsa.
Kulkevaisia ihmisiä on pyrkimys houkutella kiskokyytiin muutenkin. Paikallisjunaliikennettä olisi suotavaa saada maakuntaan. Siitä puolueetkin ovat yksituumaisia. Enää ei rahan ohella tarvita kuin rohkeita päätöksiä tahoilta, joita raideliikenteen ympärillä häärää monta monituista toimijaa.
Päätösten lisäksi on hyvä olla olemassa toimiva rata, asemat, kalusto, varakalusto ja viranomainen, joka suunnittelee, tilaa, toteuttaa sekä vastaa liikenteen taloudesta. Tämän jälkeen homma on matkustamista vaille valmis. Sitä odotellessa.
Valtaosa Suomen rataverkosta on rakennettu aikana, jolloin Suomi oli Suomen suuriruhtinaskunta. Maa oli köyhä ja palkat pieniä, mutta tekemättömästä työstä ei ollut pulaa. Ratarakentamiseen tarvittavia varoja kerättiin muun muassa viinanpolttoverolla. Sittemmin valtion yleispätevä varainkeruu on hoidettu bensanpolttoverolla. Polttolinja pitää.
toimittaja
Jorma Kaarto
jorma.kaarto@avl.fi