LIETO/Tarvasjoki. Innostus lähti liikkeelle tuttavan varastosta löytyneistä pässin sarvista. Pia Laihonaholle syntyi ajatus tuolista, jossa olisi sarvista tehdyt jalat ja käsinojat. Miten siitä päädyttiin kaivertamaan ja koristelemaan sarvia ja eläinten pääkalloja, on idearikkaalle käsityöläiselle itselleenkin hieman mysteeri.
–Kun minulle tulee jokin käsityöjuttu mieleen, en saa rauhaa ennen kuin opin. Sillä tavoin on monta eri tekniikkaa tullut opeteltua, Laihonaho kertoo ja toteaa kiinnostuvansa ensisijaisesti materiaalista ja tekniikasta, tuote tulee vasta sen jälkeen.
Luuta voi käsitellä kuten puutakin hiomalla, poraamalla, kaivertamalla ja kolvilla kuvioita polttamalla.
–Luu on aika kova materiaali puuhun verrattuna ja puuta on helpompi käsitellä, varsinkin ennen kuin tekniikasta saa otteen. Luuta käsitellessä terä helposti karkaa ja oikean terän valintakin on vaikeaa, Laihonaho sanoo.
Siitä huolimatta luu on Laihonaholle mieluisampi materiaali, sillä se ei pölytä eikä ole niin käytetty kuin puu.
–Luu saa mielikuvituksen paremmin liikkeelle.
Mielikuvitusta ruokkivia materiaaleja Laihonaho on onnistunut haalimaan varastoihinsa runsaasti. Hän on keräillyt metsästä löytämiään luita, poiminut maanteiltä talteen hiljattain kuolleeksi toteamiaan oravia sekä pyytänyt metsästäjiltä ruhonosia, jotka muuten menisivät roskiin. Perheen pakastinkin on täyttynyt käsittelyä odottavista jäniksen ja muiden metsäneläinten raadoista.
–Mieheni Ari huomautti, että pakastimessa ei enää ole kuin raatoja, että voisinko tehdä asialle jotakin, Laihonaho kertoo.
Kauriin lapaluusta tehty punontahaarukka on ensimmäisiä käsitöitä, joita hän teki löytämistään ”aarteista”. Miehen huomautus lienee se viimeisin kimmoke, joka sai ryhtymään kaiverrustöihin.
Ideoita töihinsä Laihonaho etsii muun muassa sosiaalisesta mediasta ja Suomen muinaisperinnöstä. Kaiverrusten lisäksi hän koristelee luita akryylimaaleilla.
Kaikki käyttöön
Ennen kuin luita pääsee käsittelemään, niiden putsaamisessa on tietysti oma, hieman ehkä epämiellyttäväkin hommansa. Laihonaho ei anna tämän estää luovuutta. Maitotilan tyttönä hän on ollut lapsesta asti mukana teurastuksissa, joten eläinten ruhojen ja luiden käsittely ei häntä hätkäytä. Perheen tytär Nellikin on äidin harrastukseen tottunut ja pitää pääkalloja pelottavan tai ällöttävän sijaan söpöinä.
–Harmittaa ja säälittää, kuinka paljon metsästetyistä ja teurastetuista eläimistä menee hukkaan. Lampaan taljojakin laitetaan tuhansia palamaan, Laihonaho sanoo ja toivoo, että ruhoista hyödynnettäisiin niin paljon kuin on mahdollista.
Laihonaho ei haluaisi täyttää maailmaa muovilla, vaan ottaisi enemmän nahkoja ja nahan ominaisuuksia käyttöön. Muutama vuosi sitten hän opiskelikin kalannahan parkitsemista.
–Nahka ei rasita luontoa, ellei ole kromiparkittua, Laihonaho huomauttaa.
Uhanalaisten tai rauhoitettuja eläinten luita ja nahkoja Laihonaho ei käsitöissään käytä.
–Eläinten pitää olla moraalisesti hyväksytysti ja luvallisesti lopetettuja. Haluan hyödyntää sellaista, joka olisi joka tapauksessa menossa jätteeksi.
Laihonaho toivoo myös muiden innostuvan hyödyntämään luita käsitöissä. Hän onkin vetänyt kursseja, joissa on voinut perehtyä luun käsittelyn saloihin.