Jos olisin koira, en totisesti olisi muotovalio enkä maailman voittaja. Laatuarvostelussa todettaisiin kutakuinkin näin: Keskimittainen, epäsuhtainen narttu, jolla raskasrakenteinen ja kulmikas luusto, pitkä selkä ja lyhyet raajat. Luisu hartialinja, alapainotteinen. Raskasliikkeinen kanta-astuja. Ilme apea. Pitkät alas kiinnittyneet korvat, yläpurenta. Heikko leukalinja, voimakas nenä. Lyhyt ja paksu kaula. Hiukset hyväkuntoiset ja hiusta paljon, mutta karva lasimaisen ohutta ja vaikeasti käsiteltävää. Ärhäkkä luonne.
Koirana en liioin pärjäisi agilityssä tai juoksuradalla. Opaskoiraksikaan en kelpaisi, koska ajoittain kaipailisin opasta itsekin. Metsään menisin mielelläni, mutta kesken jahdin saattaisin unohtua mussuttamaan mustikoita. Ja minnekään luolaan en taatusti suostuisi saaliin perässä sukeltamaan.
Poliisikoiraksi olisin liian omapäinen. Seurakoiraksi liian herkkä murisemaan ja väläyttämään hampaita. Laumanvartijana en kuitenkaan olisi uskottava ja paimenkoiranakin minulta puuttuisi auktoriteetti. Lampaat vain nauraisivat. Etsijäksi minusta olisi sinnikkyyden puolesta voinut olla, mutta varhain olisin eläkkeelle joutunut. Ura huume- ja homekoiranakin olisi katkennut hajuaistin vaurioitumiseen.
Rekikoirana minulta puuttuisi laumasielu. Taakkaa tosin olen pahalla sisulla ja tahdonvoimalla tottunut kantamaan, mutta kropan rakenteellisille puutteille ei mahda mitään.
Koska ilmiselvästikään minusta ei olisi koiraksi, epäilen että kelpaisin lähinnä takkatulen ääressä kipeitä luitaan lämmitteleväksi kotikissaksi.
”Täydellista” koiraa mestaroidessaan ihminen on sortunut koiran terveyden ja hyvinvoinnin kannalta vakaviin virheisiin. Ihmisen kohdalla ajatuskin jalostamisesta on tuomittu vääräksi. Kolmannessa polvessa ihmisen rappeutumista aitiopaikalta seuratessani olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että rekisteriini olisi pitänyt laittaa merkintä ”ei jalostukseen”.
Kävin joitain aikoja sitten magneettikuvissa. Suvun sairaskertomukset tuntien osasin arvata, ettei kipeästä selästä löytyisi mitään sellaista, josta kirjoitettaisiin ”hän selviytyi” -sankaritarinaa tai joka suoraan koituisi kohtaloksi. Vain kaikkea sellaista, jonka lääkärit sivuuttavat hyvänlaatuisena kipuna, mutta joka ei jalosta ihmisestä nöyrää ja kiitollista. Vain vaivoja, jotka hiljalleen kiduttaen kaventavat sekä liikeratoja että elämänpiiriä. Vaivoja, joita ei toivo edes Putinille, koska ne tekevät ihmisestä entistäkin kiukkuisemman.
toimittaja
Marika Timonen
marika.timonen@avl.fi