Hellämielisyyttä, kiitos

0

Olen viime aikoina yrittänyt seurata rauhallisesti kiivaiden tilanteiden kehittymistä, menemättä mukaan paatokseen tai ohjaamalla hermostumisen jonnekin taivaan pilville tai maton alle. Huumorikin toimii hyvin, joskin se voi myös kärjistää tilanteita väärinymmärrysten vuoksi. Ihmisen hermostuessa peilaamme tunteet helposti takaisin kuin peili, ja vastaamme kuin se kuuluisa metsä sananlaskussa. Tilanteen jollain tavalla lauetessa jäljelle jää molemminpuolinen harmitus, ja todennäköisesti kaivataan myös hammastikkua hampaankolon kaiveluun sekä Moran tehtaiden tuotteita selän takana puukotteluun. Kiivaudesta ja hermoilusta ei jää käteen kuin hatullinen lantaa. Sitten kun sen hatun myöhemmin kiskaisee vielä takaisin päähän, niin alkaa varmasti hatuttaa.

On hauskaa huomata, että toisen mouhottamiseen voi myös vastata ymmärtävästi ja hellämielisesti kuunnellen. Yleensä se johtaa tilanteen laantumiseen. Kävelevät nitroglyseriinit eivät kovin suurta kipinää tarvitse roihahtaakseen ilmiliekkeihin. Lempeä ymmärrys ja aito kuuntelu leikkaavat teräviä kulmia pois kohtaamisista, joissa aggressiot nousevat. Tosiasia kai on se, että hermoilijatkaan eivät haluaisi hermoilla, ja myöhemmin he harmittelevat itselleen omaa purkaustaan. Valittajan rooli saattaa jäädä päälle ja nakertaa myös itsetuntoa, kun ajattelee toisten pitävän itseään aivan ihmishirviönä.

Hellämielisyyttä kaivataan myös mokien tekemisen suhteen. Miksi ihmeessä pitäisi kaivella vanhoja kömmähdyksiä esiin aina tilanteen tullen vai onko jotain syytä yrittää koettaa lytätä ihmistä, joka tietää jo itsekin toimineensa tyhmästi? Moittivat sormet heiluvat monessa perheessä vinhasti. Sen sormen näkee heiluvan lapsien lisäksi myös parisuhteissa.

Nyt tietenkin ajattelet, että helppohan se on kirjoittaa. Rehellisesti sanoen, painin itse näiden pienten sisäisten kamppailujen kanssa viikoittain. Väsyneenä tulee oltua välillä törppö ja kanavoitua omia turhautumia vääriin kohteisiin. Itselläni negatiivisten tunteiden kanavointiin auttaa musiikki. Raaka hevi vie aggressiot mennessään ja filosofiset sävelet taas tuovat lisää rauhaa.

Luin kaksi kuukautta sitten Mikko Kuustosen elämänkerran, jonka osana oli 10 uutta laulua. Niiden sanomat iskivät minuun kuin Musta jalokivi aikoinaan 90-luvun alussa. Kuinka pienet kudelmat kitaralla voivatkin sopia sanoihin niin hyvin, että huomaan laulavani niitä päivittäin. Se tyynnyttää mieltä jo ennen kuin se alkaa kuplia. Ja lisää hellämielisyyttä. Kiitos.

toimituksen avustaja
Tuomas Honkasalo
tuoveli@gmail.com