”Kaikki palaa ennalleen eikä mitään uutta ole auringon alla eikä ihminen muutu, vaikka hänen vaatteensa muuttuvat ja myös hänen kielensä sanat muuttuvat. Siksi uskon, ettei tulevinakaan aikoina kirjoittaminen muutu siitä, mitä tähän asti on kirjoitettu, koska ihminen itse ei muutu.” Näin toteaa Mika Waltari suurteoksessaan Sinuhe Egyptiläinen.
Yliopistoajoista saakka olen itse yrittänyt vaalia kehitysoptimismia, mutta viime aikoina se on ollut vaikeaa. Venäjä sotii Ukrainassa tavalla, jolla se on sotinut Isostavihasta lähtien. Ja suomalaiset joutuvat taas valitsemaan tavoista reagoida jomman kumman: hatun tai myssyn. Nato-hakemuksen myötä niin kansan kuin päättäjienkin päässä hattu on nyt niin tukevasti, että pysynee paikallaan vuosikymmeniä.
Jako hattuihin ja myssyihin syntyi 1700-luvulla, kun Suomi oli osa sotivaa ja kutistuvaa Ruotsia. Hatut kannattivat kovaa Venäjä-politiikkaa, myssyt olivat myöntyväisiä. Taustalla oli yksi Suomen historian traagisimmista jaksoista: Venäjän miehitys eli isoviha vuosina 1713–1721. Sen jälkeen Hatut vedettiin tiukasti päähän ja seurasi hattujen sota vuosina 1741–1743. Siinä kävi huonosti ja rajaa siirrettiin vieläkin lännemmäs Savonlinnaan ja Haminaan saakka.
Suhtautuminen Venäjään jakoi suomalaisia myös sortokausina 1800-luvun lopulla: vastatako tiukalla vai pehmeällä linjalla. Se jäi ratkaisematta, kun vastapuoli eli Venäjä lakkasi sillä erää olemasta. Uudestaan suhtautumista jouduttiin miettimään taas 1939: myöntyäkö vai ei.
Varsinainen suurmyssyn aika alkoi vuonna 1956, kun Kekkonen valittiin presidentiksi ja alkoi nöyrän ”ystävyyden” aika. Siinä oli toki erilaisia vaiheita, mutta lopullisesti vaihe päättyi vasta vajaa vuosi siten, kun Suomi päätti hakea Naton jäseneksi.
Sadan vuoden päästä nähdään, oliko päätös hyvä vai ei, eikä oikeastaan silloinkaan, sillä vaihtoehtoisia historioita ei ole olemassa.
Vuosisadasta toiseen Suomi on siis ollut tilanteessa, jossa on ollut pakko vastata Venäjän uhkaan jotenkin, kun tavoitteena on ”säilyä hengissä” niin kuin Koivisto asian ilmaisi.
Kiusaus liittyä Waltarin ja muiden pessimistien ryhmään on suuri, mutta se että jotakin on aina tapahtunut, ei todista, että niin tapahtuu jatkossakin. Ongelma on vuosisadasta toiseen ollut Venäjän valtio – tai oikeastaan imperiumi –, joka on vaarallinen niin naapureille kuin omalle kansallekin. Voisiko historia kuitenkin kulkea eteenpäin ja venäläiset saada valtion, joka olisi parempi niin naapureille kuin omalle kansallekin?
päätoimittaja
Asko Virtanen
asko.virtanen@avl.fi