”Sähkön hinta ryöpsähti reippaaseen nousuun”. Maaseudun Tulevaisuuden tammikuiselle etusivulle päätyneestä otsikosta ei silti kannata hätkähtää. Sähkön hinnasta kertova juttu on menneen talven lumia, tammikuulta 2019.
Kuluvan tammikuun vähäisillä lumilla on pikemmin käynyt niin, että pörssisähkön hinta on taittunut tuntuvaan laskuun.
Pohjanmaan rannikon tuulimyllyt pyörivät vinhasti, sekä huolella ja hartaudella rakennettu Olkiluoto 3 saattaa juoksupyöräremontin jälkeen päästä helmikuussa täysille tehoille.
Kuinka ollakaan, sähkön myyntihinta nousi tosiaan viidenneksen vuonna 2018. Ihan ensimmäistä kertaa ei siis menneenä syksynä tuskailtu sähkön hinnannousun kanssa. Vaan eipä neljän–viiden vuoden takaisia nousuja, laskuja ja tasamaita moni muista. Miesmuisti on tunnetusti lyhyt.
Viisi vuotta sitten hintoja nostivat heikko vesitilanne Pohjoismaissa, kivihiilen hinnan nousu sekä päästöoikeuden hinta.
Sähkön siirtohintojen nousun ovat etenkin maaseudulla asuvat tunteet lompsassaan jo paljon pidemmän aikaa. Nousukiito alkoi vuoden 2011 Tapani-myrskyn jälkimainingeissa.
Sähkön toimitusvarmuutta parantava maakaapelointi on tyyristä touhua. Sen vastapainoksi pitkät sähkökatkot ovat kieltämättä vähentyneet.
Yhtäältä ja toisaalta, tuskin yksikään mänty, honka tai petäjä olisi isoilla peltoaukeilla päässyt kellahtamaan ilmajohtojen päälle millään myrskytuulella. Onpahan kuitenkin varauduttu kuoppaamalla linjat maan poveen.
Tummanpuhuvien uhkakuvien maalarit ovat ensin maailmanlaajuisen kulkutaudin ja sittemmin Venäjän aloittaman järjettömän sodan myötä eläneet tuottoisaa aikaa. Monenmoista spekulaatiota ja uhkaavaa skenaariota on ajatushautomoista ilmoille sinkoillut.
Säätilojen vaihteluihin liittyvät uhkakuvat ovat jo selvästi vanhempaa perua. Aamuisin ilmestyvät iltapäivälehdet kunnostautuvat sillä saralla erityisesti.
Suomenlahdelta Helsingin päälle asettuu ”lumitykki”, jonka jälkeen Kannelmäessä sataa auton katolle pari hiutaletta lunta. Siitäkin uhasta on kaiketi aina selvitty.
Tuoreempi uhkailmiö on luontokato. Sitä ilmentää muun muassa hömötiaisten väheneminen korpimailla. Paljon mahdollista, että juuri niin on käynyt.
Ihmisen syyksi ei kuitenkaan ihan kaikkea taantumista pitäisi lukea. Metsissä näyttää yhä olevan hömötiaiselle sopivia kantoja ja lahopökkelöitä. Jopa sellaisia ihmisen tekemiä kelpo pesäpaikkoja.
Jorma Kaarto
toimittaja evp.
jtkaarto@gmail.com