Kiinteällä objektiivilla sekä pienellä salamalla varustettu laite maksoi enemmän kuin hyvän digikameran omaava puhelimeni – oliko järkeä?
Pikakameroilla otetuista kuvista ei voi tehdä uusia paperijäljennöksiä kuten filminegatiiveista, eikä niitä voi käsitellä tai jakaa nykypäivän digipotrettien tapaan.
Ainakin voin sanoa olevani pop, sillä pikakamerat olivat populaarikulttuurin muoti-ilmiö – se oli aikaa jolloin pop-musiikki, televisio, elokuvat, sarjakuvalehdet, videopelit ja viihdekirjallisuus rulettivat. Ne kaikki korostivat kirkkaita päävärejä ja jättivät arkisen harmauden huomiotta. Samanlainen värimaailma sävyttää pikakameralla otettuja kuvia. Jokainen niistä on kuin povitaskuun mahtuva sarjakuvan ruutu.
Vielä nykyääkin pikakuvat ovat kalliita, maksavat vähän toista euroa kappale. Kaiken kukkuraksi filmikasetissa on vain kymmenen ruutua, joten laukaisuhetki on mietittävä huolella.
Pikkuruinen valokuva ei tee oikeutta suosikkiaiheilleni; vanhoille autoille tai lentäville lentokoneille. Tunnetuimpia pikakameraa käyttäneitä valokuvaajia oli yhdysvaltalainen muusikko ja eläinoikeusaktivisti Linda McCartney. Hän kehotti turvautumaan Polaroidiin, kun käsillä on yksinkertainen ja intiimi tilanne.
Tulkitsen neuvon siten, että minun on pyrittävä näppäämään kuvia, jotka olisivat kummitätini mieleen. Siis potretin keskellä on oltava lähietäisyydeltä ikuistettu ihminen tekemässä hänelle ominaista juttua.
Saksalaisen taiteilija Edgar Leciejewski käytti Polaroidia muodostaakseen kerronnallisia kokonaisuuksia ja hän sai kuvansa ikään kuin juttelemaan toistensa kanssa.
Minulla ei ole näin yleviä tavoitteita, mutta kirjoitan ruutuihin niissä näkyvän henkilön nimen ja kuvauspäivän. Näin on syntymässä pop-sävytteinen päiväkirja vuoden tärkeistä tapahtumista. Kuvat tekeytyvät noin kuukauden ja sitten ne voi panna albumiin. Tärkeimmät taidan pitää povitaskussa.
toimittaja
Timo Koskensalo
timo.koskensalo@avl.fi