Auranmaan taajamissa on kuntien rakennuttamia rivitaloja, jotka mahdollistavat ikäihmisten muuttamisen ”kirkolle”, palvelujen ääreen. Taustalla on kaunis ajatus, että seniorit voivat asua mahdollisimman pitkään yksiöissään ja toimintakykynsä heikentyessä he saavat koteihinsa palveluja.
Vaikka senioritalot ovat keskeisillä paikoilla, harvat lähitienoon asukkaat tietävät, millaista elämää seinien sisällä vietetään. Huoneistoissa käyvillä hoitajilla on vaitiolovelvollisuus ja lisäksi ikäihmiset vaikenevat vaivoistaan, jotteivät kuormittaisi lapsiaan.
Myös avun ja apuvälineiden pyytämiseen on monella pärjäämiskulttuurin kasvatilla korkea kynnys. Säästäväisyyskin on ikäihmisillä verissä ja kotiin tuotavat palvelut ovat pienituloisten eläkeläisten näkökulmasta kalliita. Siksi niitä käytetään vasta pakon edessä.
Tässä lehdessä on juttu riihikoskelaisessa rivitaloyksiössä asuvasta Eila Rissasesta, jonka arki on kipujen kanssa sinnittelyä päivästä toiseen. Yhden jalan kanssa elämistä opetteleva Rissanen arvelee, ettei hänen elämäntilanteensa ole tavaton.
Rissanen on tyytyväinen ikkunastaan avautuvaan näköalaan ja hän on kiitollinen naapurustossa asuvista hyväsydämisistä ihmisistä. He auttelevat voimavarojensa puitteissa toisiaan jopa öisin. Liian moni asia jää Rissasen mielestä kuitenkin pelkän naapuriavun varaan ja siksi hän toivoo päätöksentekijöiden lukevan jutun ja tekevän voitavansa ikäihmisten elämänlaadun kohentamiseksi.