PÖYTYÄ/Yläne. –Tämä on ollut todella iso muutos, koska olemme olleet niin kauan yhdessä, kuvailee 58 vuotta Toivon kanssa naimissa ollut, yläneläinen Liisa Väinölä korona-arkeaan nyt, kun hän ei enää pääse näkemään tai käymään miehensä luona Kartanokodin palvelutalossa.
Ennen epidemiaa Liisalla oli tapana käydä siellä lähes päivittäin.
–Usein söimme lounaan yhdessä ja sitten katselimme vaikkapa televisiota, Liisa kertoo ja sanoo kaipaavansa juuri tällaisia yhteisiä hetkiä miehensä kanssa.
–Vaikkei aina juteltukaan, mutta toinen oli kuitenkin siinä vieressä.
Helppoa ei ole ollut Toivollakaan, sillä ikävä vaivaa lasin toisellakin puolella.
–Kyllä se ikävä pakkaa olemaan, hän toteaa ja kertoo yhteydenpidon rajoittuneen tällä hetkellä puhelimeen niin Liisan, tyttären kuin muidenkin läheisten kanssa.
Palvelutalon hiljaisempi arki
Kartanokodin vastaava sairaanhoitaja Katri Keihäs myöntää, että arki palvelutalossa on muuttunut melko tavalla, kun talon ulkopuoliset vierailijat ovat poissa.
–Talossamme on nyt paljon hiljaisempaa, kun vierailijat ja vapaaehtoistyöntekijämme eivät ole luonamme, hän sanoo, mutta kertoo, että muuten he yrittävät elää mahdollisimman normaalia arkea juhlapyhät ja syntymäpäivät juhlien sekä keväästä ja puutarhatöistä nauttien.
Osa asukkaista kaipaa Keihään mukaan kovasti läheisiään ja sen vuoksi aikakin kuluu hitaammin.
–Ennen kaikkea he kaipaavat kuulumisia niistä asioista, joista on ollut tapana keskustella. Tietysti myös tietoa siitä, että läheiset ovat pysyneet terveinä.
Helpotusta ikävään tuovat onneksi ikkunavierailut, puhelut, kirjeet ja lähetetyt kuvat.
–Erityisesti ilahduttavat kuvat, koska niiden myötä pääsee helpommin osaksi lähimmäisten arkea, Keihäs kertoo ja korostaa kuitenkin kaikenlaisten yhteysottojen tuovan kaivattuja ilonpilkahduksia arkeen.
Toisaalta Keihäs sanoo, että talon harrastustoiminta pyörii entiseen tapaan sillä rajoituksella, että toisista yksiköistä ei enää kuljeta muualle.
–Arkeemme kuuluu edelleen monenlaista tekemistä, varsinkin nyt, kun keväiset puuhat ovat aluillaan puutarhassakin. Myös luonnon seuraaminen ja liikunta ovat nyt selkeästi mieluista tekemistä, hän valottaa.
Puhelut helpottavat ikävää
Kun Liisa joutui lopettamaan käynnit Kartanokodissa, hän alkoi pitää yhteyttä Toivoon puhelimitse. Se on hänen mielestään sentään parempi kuin ei mitään.
–Vaikkei se näkemistä korvaa, niin siinä sentään kuulee äänen, Liisa pohtii ja sanoo soittelevansa Toivolle joka päivä kuulumisia. Puhelun ei tarvitse kestää kauankaan, kun siitäkin jo tulee hyvä mieli.
Puhelut eivät kuitenkaan täytä päivää kovin pitkälle, ja Toivo onkin kertonut Liisalle, että aika tuntuu nykyään pidemmältä, kun talossa ei käy vierailijoita.
–Vähän me ollaan sentään päästy ulkoilemaan pihalla, mutta kyllä aika vaan tulee vähän pitkäksi, vahvistaa Toivo itsekin.
Liisan kohdalla tilanne on vastaavanlainen, sillä aiemmin hän oli paljon mukana talon toiminnassa.
–Olin säännöllisesti mukana esimerkiksi talon hartaushetkissä tai pelasin Toivon apuna bingoa, hän kertoo ja sanookin koronan myötä myös häneltä jääneen paljon toimintoja pois.
– Se on iso puute, hän harmittelee.
Toki sekä Liisa että Toivo ymmärtävät, että tilanteelle ei voi mitään. Ja pahassakaan paikassa Liisan mielestä uskoa ei voi menettää.
–Toivottavasti tulee taas sellainen aika, että pääsee näkemään, hän esittää ja tietää myös Toivon olevan positiivinen.
–Hän on sanonut minulle, että kyllä tämä joskus loppuu.