PÖYTYÄ/Riihikoski. Riihikoskella asuvalla Timo Rantasella on joka kevät suuri juhlapäivä. Se koittaa silloin, kun ensimmäinen kevätauringonsäde lämmittää sen verran, että mehiläiset uskaltavat pyrähtää puhdistuslennollensa.
–Kun pienen pienet kakkimisjäljet ilmestyvät lumihangelle, se on kevään merkki. Pitkä ja pimeä talvi on ohitse, hän maalailee.
Kevään edetessä pesässä alkaa pikkuhiljaa käydä entistä kovempi kuhina, eikä se vaimene ennen syksyn tuloa.
–Emo munii 1000–1500 munaa vuorokaudessa aina elokuun loppuun saakka.
Mehiläishoitajalta eläinten aktiivinen kausi vaatiikin jatkuvaa tarkkailua. Lomalle ei voi Rantasen mukaan lähteä kovin moneksi päiväksi, sillä emon muniessa ja mehiläisten määrän kasvaessa pesään on lisättävä kerroksia sitä mukaa.
–Jos kerroksia ei lisää tarpeeksi, mehiläiset saattavat lähteä parveilemaan ja se on aina hukkaan heitettyä energiaa ja pois tuotannosta.
Pesästään siivekkäät pitävät hyvän huolen, eikä siellä laiskoja elätetä. Jokainen tietääkin oman paikkansa.
–Mehiläiset inhoavat epäjärjestystä. Ne eivät myöskään siedä vetoa, ja tiivistävät taloaan tiukkaan, Rantanen tietää kertoa ja sanoo sisälämpötilan olevan emon muninta-aikana 32 astetta.
Mehiläiset vievät luonnon keskelle
Jo kolmannessa polvessa mehiläisiä hoitava Timo Rantanen sanoo isoisänsä aloittaneen kasvattamisen aikanaan lähinnä kotitarvekäyttöä varten.
–Hän oli ammatiltaan mylläri ja pienviljelijä, joten ehkä hän sai hunajasta myös pientä sivutuloa.
Lapsena Rantanen kulki hoitamassa mehiläisiä isänsä kanssa, vaikka silloin se ei vielä nuorta poikaa kovin paljon kiinnostanut. Etenkin, kun suojavarusteet olivat siihen aikaan mitä olivat.
–Kyllä siinä välillä sai piikkejä ihan riittävästi, kun otimme esimerkiksi parvia kiinni, hän muistelee.
Myöhemmin Rantanen hankki pesiä omaan pihaansa sen verran, että niistä on aina saanut hunajaa kotitarpeisiin ja hyvinä vuosina myyntiinkin. Hän sanoo mehiläisten hoitamisen olevan huononakin satovuotena palkitsevaa puuhaa.
–Siinä ei tule koskaan valmiiksi, vaan se on elinikäinen oppimisen alue.
Rantasen mukaan parasta on se, että mehiläisiä kasvattaessa ja hoitaessa pääsee erityisen lähelle luontoa.
–Siinä täytyy olla koko ajan hereillä, missä vaiheessa kevättä, kesää tai syksyä mennään.
Myös toisistaan eroavat vuodet tuovat oman vaihtelunsa ja mukavan haasteensa työhön.
–Toiveena on tietenkin pitkä, kuuma ja kostea kesä, niin silloin on hauskaa heinäkuun lopussa, Rantanen nauraa.
Hän kuitenkin kertoo, että sellaisiakin vuosia on ollut, että vielä juhannuksen tienoilla mehiläisiä on pitänyt ruokkia, koska siitepöly tai kukkien mesi on kylmyyden vuoksi ollut vähäistä. Jos taas kevät on suhteellisen normaali, syksyllä pesään talviruoaksi varattu 20 kilon annos sokeria riittää vapun tienoille.
–Silloin on tarkkailtava luontoa herkeämättä, että löytyykö sieltä tarpeeksi ruokaa vai pitääkö sokeria vielä lisätä.
Vaikka Rantanen suositteleekin mehiläisten hoitamista hyvänä harrastuksena, hän kuitenkin painottaa, että siihen pitää sitoutua aivan erityisellä tavalla. Ihan halpaakaan se ei ole.
–Työtunteja tulee paljon, vaikka pesiä olisi vähänkin. Lisäksi pitää hommata kaikenlaisia tarvikkeita, esimerkiksi pesälaatikot, hunajalinko, mehiläishoitajan asu sekä kehälistat ja vahapohjukkeet, hän luettelee.
Hän sanoo itsekin välillä miettineensä lopettamista, mutta päätynyt kuitenkin aina pohdinnoissaan jatkamisen kannalle. Tänä kesänä Rantasella on lisäksi aivan erityinen syy jatkaa mehiläisten parissa, sillä hänen 13- ja 11-vuotiaat pojantyttärensä ovat aloittelemassa oman pesän pitämistä.
–Heille menee nyt yksi pesä Paraisille, ja emokin on jo nimetty toisen tytön mukaan.