Pimeyttä kohti kulkeva vuosi on ollut jokseenkin raskasta taaperrusta. On ollut sairastelua ja vastoinkäymisiä ynnä muuta kuormaa, jonka kantamista yleinen maailmantuska ei suoranaisesti ole keventänyt. Kenties siksi koin ansainneeni pienen miniloman Lapissa. Mutta epäilemättä erehdyin.
Kun jaan sosiaaliseen mediaan kuvia tai tarinaa, hyvin harvoin mietin, minkälainen kuva elämästäni välittyy muille. Olen ollut aina sillä tavalla sosiaalisesti kömpelö, etten osaa sen enempää esittää mitään kuin varoa ja miettiä muiden mielipiteitä. Tai mietin, mutta vasta kun vahinko on jo tapahtunut. Siksipä tuli hieman yllätyksenä, että luontokuviakin jakamalla voi ärsyttää muita. Olisi kai pitänyt malttaa mielensä ja useamman päivän kuvatykityksen sijaan jakaa korkeintaan yksi kuva, jottei kukaan pahoita mieltään.
Itse pyrin välttämään tekemästä mitään johtopäätöksiä kenenkään elämästä somepäivitysten perusteella, vaikka myönnän kyllä, että houkutus on suuri. Osaan minäkin kuvitella asioita, jotka on rajattu kuvan ulkopuolelle. Mutta harvemmin kuvittelen, että kuvassa näkyvä ihanuus on täysi totuus, joka vain jatkuu ja jatkuu. Sillä tiedänhän sen niin hyvin, ettei omissa kuvissanikaan näy kotona sattunutta vesivahinkoa tai mökkirannassa vuosikaudet maanneita lautakasoja. Enkä jaa itsestäni kuvia koronan tai selkäkivun kourissa. Siitä selittämättömästä väsymyksestä, joka on seurannut minua borrelioosin sairastamisesta asti ja joka tekee kaikesta arkisestakin suoriutumisesta tahmeaa, en edes kuvaa saisi.
En kuvaa arkea enkä rumuutta, koska niin tylsää ja valheellista kuin se ehkä onkin, kaiken ruman ja mieltä ahdistavan keskellä haluan nähdä kauneutta. Kauniit kuvat ovat minulle pakopaikka maailman pahuudelta ja omilta murheilta. Kauniit kuvat antavat uskoa, että maailmassa on jotain hyvääkin ja että ihminen ei ihan vielä ole onnistunut aivan kaikkea pilaamaan. Niin hyväosainen kuin ehkä olenkin, minäkin tarvitsen sitä uskoa. Se mitä en tiennyt ansaitsevani, on ilkeily, jota olen saanut osakseni jakamieni kuvien vuoksi.
Olen kohtuullisen merkityksetön ihminen tässä maailmankaikkeudessa, joten häviävän pientä on kokemani harmikin. Mutta minulta ei ole jäänyt huomaamatta kaikki se ilkeily, mitä some sisällään kantaa. Usein jään näiden kohdalla miettimään, että miksi. Mitä ilkeilijä saavuttaa ilkeillä kommenteillaan? Tuleeko siitä itselle hyvä mieli, kun voi lytätä jonkun toisen? Ainakaan ilkeilemällä ei kovin hyvää kuvaa itsestään anna.
toimittaja
Marika Timonen
marika.timonen@avl.fi