Kesätoimittaja niinku

0

–Kuka se on tämän huoralaivan kapteeni?, kysyi iäkkäämpi rouva eräällä geriatrisella vuodeosastolla, jossa suoritin hoitoalan työharjoitteluani. Nauruhan siinä pääsi. Oli käynyt niin, että aamupalaleivän sillinpala oli jäänyt rouvan hampaattomaan suuhun pyörimään, josta hän todennäköisesti olisi halunnut osaston esihenkilölle valittaa. Aamiainen tuli toki syödyksi, mutta päivä jatkui koheltaen. Aina ei nimittäin huomaa Aino-aamutossua potilaalle pukiessa, että kyseinen jalka onkin amputoitu. Naurattihan se.

Päivä huipentui raporttiin, jossa opiskelukaveri kertoi asentaneensa potilaalle kattoraketin rakkokatetrin sijaan. Ei voinut kuin revetä nauruun. Hymy kyllä hyytyi aikanaan, kun päivän mittaan erinäiset eritteet veivät oman ruokahalun, kun tunnista toiseen nosti ja käänsi huonosti liikkuvia potilaita – kiire ja kuolema olivat alituiseen läsnä. Eikä varsinaisesti tieto siitä, että toisen alan opiskelijat saivat palkkaa harjoittelustaan, lisännyt intoa. Väkisinkin sitä mietti, että mitä sitä tekisikään isona? Pohdintaa lisäsi sekin, että itselle luontevampaa olisi ollut kirjoittaa potilaasta tarina eikä merkitä erilaisin viivoin tämän suolentoiminnan tapahtumia. Luovuuteni valui alusastian sisällön mukana viemäriin.

Varsin pian tajusin ettei somatiikka veripusseineen, tippaletkuineen, haavanhoitoineen ja muina sorminäppäryys tehtävineen ollut minulle peukalo-keskellä-kämmentä-tyypille tarkoitettu. Ajatus vaan vahvistui, kun alati pahenevan verikammon myötä löysin itseni toistuvasti niin yliopistollisen keskussairaalan kuin muidenkin laitosten lattialta tuupertuneena. Tajunnan rajamailla sitä yritti miettiä, että mitä isona tekisi? Luovuuteni oli tiivistynyt kylmännihkeään hikipisaraan.

”Se on perustanut kennelin”, tokaisi psykiatrisen osaston lääkäri kertoessaan potilaasta, jonka luota kotikäynnillä oli löytynyt useampi ”mäyräkoira” eli 12 pullon olutsetti. Tässä kohtaa psykiatrian puoli vaikutti tarjoavan luovaa ajattelua. Myös ruotsalaisen dekkarisarjan tasoista jännitystä oli tyrkyllä, kun pääsin saattamaan naapurimaan kansalaisen lentokentälle ja luovuttamaan siviilipukuisille tukholmalaispoliiseille. Sittemmin on kuvitelma  jännityksestä haihtunut ja tilalle tullut huoli, riittämättömyydentunne ja epätoivokin. Luovuuteni jäi jumiin lepositeisiin.

Kun sitten yhtenä perjantaina, juuri kun olin sulkemassa työpuhelinta se soi, ja vastasin. Linjoilla oli potilaani tolkuttomassa humalassa vihjaten päätyvänsä epätoivoiseen ratkaisuun, toivottaen sitten hyvää viikonloppua lyöden luurin korvaan. No, maanantaina nähtiin, humala oli haihtunut ja juoman sijasta ajatukset kirkastuneet. Hyvä niin, sillä se selkiinnytti omankin pääni. Ymmärsin, että haluun olla vapaa huolista niinku. Haluan olla kesätoimittaja, niinku.

kesätoimittaja
Heidi Nurminen
heidi.nurminen@avl.fi