Toimittajan työn parhaita puolia ovat juttukeikat, jotka pistävät miettimään. Koin taas sellaisen, kun kävin KurkiGalleriassa tutustumassa Jos lehmät puhuisivat -näyttelyyn. Vaikka näyttely on nähty Auranmaalla aiemminkin, kannattaa pistäytyä. Harmaat aivosolut saattavat lähteä liikenteeseen.
Itse aloin miettiä, millainen suhde minulla on eläimiin. Ihailen hevosten viisautta ja kauneutta, pitkään nautin niiden liikkeistä, jotka veivät vinhasti pisin metsäpolkuja. Koiriemme riemu tekee hyväntuuliseksi, vaikka kyseessä olisi marraskuisessa räntätuiskussa tehty pakollinen iltalenkki.
Välikatollamme pakkasten tultua ja ennen näppärin räpsähdystä rapistelevasta hiirestä en pidä. Peuran liikkeet ovat ihailtavan sulavia ja eläin muutenkin todella kaunis, mutta moottoripyöräilijänä pelkään teidemme kohtaavan liian likeisesti. Kissoista en suostu sanomaan mitään, sillä jostain syystä mikä tahansa mielipide kissoista saa aikaan sen, että joku vetää sellaisen määrän herneitä nenäänsä, että sillä keittäisi rokkaa koko komppanialle. Kissoja en siis kommentoi.
KurkiGallerian näyttelyn sankari – lehmä – rauhoittaa vilkkaimmankin aadeehoodeen. Lehmä tuntuu tietävän jotakin sellaista, minkä ihminen on unohtanut: ei ole kiire mihinkään. Miksi sännätä ympäriinsä muka tärkeänä ja kiireisenä metsästäen dopamiiniryöppyä kymmenen sekunnin TikTok-videoista, kun voi käyttää suurimman osan ajasta luonnon maukkaita antimia makustellen.
On hyvä, että lehmiä näkee edes näyttelyssä, sillä muuten niitä näkee nykyään harmittavan vähän. Kauramaidon ystävien tavoitteena saattaa olla, että ihmiskunta tulevaisuudessa selviäisi kokonaan ilman lehmänmaitoa. Itse olen toista mieltä. Käytän maitotuotteita, syön lihaa ja suorastaan himoitsen kananmunia. Jotta lehmiä, sikoja ja kanoja ylipäätään olisi olemassa, niiden on päädyttävä ihmisen lautaselle – muuten niitä ei olisi. Olennaista on, että eläimiä kohdellaan mahdollisimman hyvin ennen kuin ne syödään. Hyvän elämän eläneen eläimen lihasta olen valmis maksamaankin enemmän.
Hevosta ja monia muitakin eläimiä katsellessa tulee olo, että ehkä eläin tietää elämästä enemmän kuin ihminen. Ainakin sen, ettei kannata murehtia turhia. Tai sen, että kun Jumala loi aikaa, hän loi sitä riittävästi.
Ei sen puoleen, törmää oikeaan asenteeseen välillä ihmistenkin keskuudessa – jopa lyhytjänteisyyttä edistävässä somessa. Eräs face-kaverini muistutti muutama päivä sitten, ettei enää ole kuin kahdeksan kuukautta juhannukseen. Niinpä. Sitä odotellessa. Ja kevättä.
päätoimittaja
Asko Virtanen
asko.virtanen@avl.fi