–Mikäs potsi se täällä on kävellyt, kysyi alakoulun opettajani minulta tekstiilityöntunneilla useammin kuin kerran.
Kysymys esitettiin siihen sävyyn, ettei kädenjälkeni vohvelikankaalla miellyttänyt katsojan silmää. Varsinaisesti kommentti ei myöskään kannustanut jatkamaan minkäänlaisia käsitöitä, mutta sisulla oppimäärä tuli kahlattua läpi.
Vastausta siihen potsiin en tiennyt, sillä käsitöiden suhteen pää leikkasi yhtä huonosti kuin käyttämäni Fiskarsin sakset kangasta. Mielessäni kylläkin kuvittelin sen olevan jonkinlaisen porsaan tyyppisen, ehkä jopa Posankkamaisen vaappujan.
Myöhemmin yläkoulun seitsemännellä kyseltiin villasukkieni kuulumisia. Niiden valmistuminen kun tuppasi kestämään – no, ennakoitua pidempään.
Tästä voinee päätellä, etteivät käsityöt ole ominta minua. Koulun iltapäivien tunnit ovat tuntuneet kestämättömän pitkiltä ja piinaavilta niihin sijoitettujen käsityön kaksoistuntien takia.
Kun muilta syntyi kuin ohimennen lörpöttelyn lomassa paitapuseroa, kassia ja sukkaa, oli kangasliitu kädessäni sulanut tuskanhiestä jo käyttökelvottomaksi. En vain millään päässyt iltapäiväkahvittelukäsityökerhon tunnelmaan.
Mutta minkäs teet, kun jo pelkkä ajatus virkkuukoukun ja sukkapuikkojen heiluttamisesta saa kädet sormia myöten kipeiksi, ja kun kankaassa on enemmän neulanpistojen aiheuttamia verijälkiä kuin valmista ommelta, on parempi jättää käsityövälineet rauhaan.
Olen varma, että mikäli olisin syntynyt ajankohtaan, jolloin naisten tuli osata käsitöitä, ehkä jopa ansaita sillä elantonsa, tuskin olisin elänyt kovinkaan vanhaksi.
Ja sitten törmään mielipidevaikuttaja, kirjailija, lehtinainen, yrittäjä ja äiti Minna Canthin lausahdukseen: ”Kaikki naiset älkööt tehkö käsitöitä”. Haluan tulkita sen juuri niin kuin siinä sanotaan, sana sanalta. Vapauttavaa. Ei vaan tartte.
Se ei tarkoita, ettenkö arvostaisi käsitöitä tai niiden osaajia. Ei. Kesät talvet kuljen jonkun läheisen kutomissa villasukissa, turuilla ja toreilla ihastelen käsityöläisten kojuja.
Eikä kyse ole sukupuolittuneesta ajattelusta, vaan yhtälailla käsitöitä harrastaa tai on harrastamatta niin mies- kuin naisoletettu. Siitä vaan.
Kyse on omasta vapautumisestani. Saan nauttia käsitöistä ilman tunnontuskia siitä, etten ole luonut yhtäkään silmukkaa kutimelle tai neulonut takaisin irronnutta nappia.
Ja käsityönopettajille tiedoksi, vaikka vaatteissani olisi potsin mentävä reikä, minä ja ompelukone emme ole kavereita. Väliltämme puuttuu punainen lanka.
toimituksen avustaja
Heidi Nurminen
heidi.nurminen2@gmail.com