”Me naurettiin sulle, kun sä tanssit.” Siitä on jo liki 40 vuotta aikaa, kun nuo sanat lausuttiin, mutta tänne asti niiden kaiku on kantautunut.
Se oli elämäni ensimmäinen mehudisko, tai ehkä toinen. Vaikea arvioida näin monen vuoden jälkeen, ja muutenkin, kuinka naurettavalta se sitten näytti. Todennäköisesti annoin dingoraidat hulmuten palaa ihan täysillä. Silloin en vielä tiennyt, mutta nopeasti opin. Että oikea tapa tanssia oli muodostaa piiri, jossa painoa siirreltiin sievästi jalalta toiselle käsien heiluessa hädin tuskin huomattavasti vartalon sivulla.
”Me naurettiin sulle, kun sä tanssit.” Puolihuolimaton mutta lähtemätön lausahdus. Enää en muista, kirvelikö harmi ja häpeä silmäluomissa. Jonnekin takaraivoon sanat joka tapauksessa jäivät ja kahlitsevat edelleen. Siitäkin huolimatta, että olen musiikin suhteen vähän kuten koiramme, jolta alkaa herkkujen edessä kuola valua kuin vesihanasta. En nyt sentään kuolaa, mutta menevää musiikkia kuullessani tahdonalainen hermostoni muuttuu tahdosta riippumattomaksi ja kehoni alkaa elää omaa elämäänsä: Hytkyn, heilun ja huidon.
Ilman niitä joskus lapsuudessa lausuttuja sanoja olisin luultavasti vallan pitelemätön ja toistuvasti häpeäksi itselleni. Sen elämäni ensimmäisen, tai toisen, diskon jälkeen olen kyllä tanssinut paljonkin. Enimmäkseen yksin kotona tai sitten humalassa. Ehkä joskus olen tanssinut julkisesti selvinkin päin, mutta en taatusti sillä tavoin, kuin sisälläni hilluva ”Neiti Groove”.
Ei minulla ole kovinkaan kummoista rytmitajua tai koordinaatiokykyä, vaan ennemminkin kaksi vasenta jalkaa. Mutta tanssiminen on jotain, josta nautin. En tosin niinkään paritansseista, sillä minun on melko mahdoton taipua vietäväksi, eikä tuo iskelmämusiikkikaan oikein iske. Pitää olla purevaa poppia, kunnon rokkia ja rollia tai sieluun käyvää sukkahousuheviä.
Sukkahoususillani olenkin tanssinut lukemattomia kertoja saattaen itseni myös sillä tavoin häpeään. Yhdestä kerrasta tosin opin, että kotonakin tanssiessa voi häpäistä itsensä. Sillä kertaa pyörähtelin olkkarissa, kun joku vieras ukko yllättäen ykskaks seisoi kynnyksellä hämmästelemässä tanssikuvioitani. Kokemus oli teini-ikäiselle tytölle kaikessa noloudessaan hyvin häpeällinen. Siksi kotona tanssiessani olen oppinut varmistamaan aina selustani eikä kukaan enää pääse yllättämään. Lapsenikaan tuskin tietävät, että rakastan tanssimista.
Mitä tästä opimme? Ei kai muuta kuin sen, että täysin oma itsensä on tavattoman vaikea olla.
toimittaja
Marika Timonen
marika.timonen@avl.fi